Minnan Jokisen RTW blogi, osa 2: Etelä-Koreasta Amerikkaan.

ETELÄ-KOREA – SEKOITUS ITÄÄ JA LÄNTTÄ

9.7.2014
Unohtumaton viikko Etelä-Koreassa alkaa olla takanapäin. Tällä hetkellä tuntuu, että kaikesta viikon aikana tapahtuneesta ja koetusta riittäisi aineksia melkeinpä kirjan kirjoittamiseen. Päällimmäisenä mielessä on ehkä kuitenkin se valtava vieraanvaraisuus ja auttamisenhalu, jota paikalliset ovat osoittaneet.

Laivamatka Vladivostokista DongHaeen meni nopeasti ja ilman ongelmia. Pysyttelin aika pitkälle lueskellen omassa verholla eristetyssä punkassani kahdeksan hengen hytissä, koska ms ”Eastern Star” on pieni matkustajalaiva, jossa aktiviteetteja ei oikein ole. Mainittakoon, että suuressa osassa hyttejä ei ollut lainkaan sänkyjä, vaan ainoastaan korealaiseen tapaan pelkät ohuet patjat, jotka sitten nukkumaan mennessä levitettiin lattialle. Itselläni kuitenkin, ilmeisesti varhaisen lipunvaraamisen takia, oli oikein oma sänky.

DongHaessa pyörien luovutus tapahtui mutkattomasti ja paperiasiat, kuten vakuutukset ja verojen maksut saatiin hoidettua kädestä pitäen tapahtuneen äärimmäisen kohteliaan ja ystävällisen opastuksen avulla. Pian paikalle saapui myös ”Hippie Coffee” eli Yong, paikallinen Globe Riders moottoripyöräkerhon (n. 10.000 jäsentä!) jäsen, jonka perässä suuntasimme yhdessä ranskalaiserkusten Josephin ja Theon kanssa kohti Guyengpo Beachiä, missä oli tarkoitus viettää kaksi ensimmäistä yötä. Mutkitteleva rantatie vuoristomaisemineen antoi jo pientä viitettä maan sykähdyttävistä maisemista.

Guyengpo Beach sijaitsee Etelä-Korean itärannikolla DongHaesta n. 50 km pohjoiseen. Upeasti hoidetut puistoalueet, uskomaton ranta, mahdollisuus jos jonkinlaisiin liikunta-aktiviteetteihin, lukuisat ruokapaikat ja paikallisten ylitsepursuava ystävällisyys voisivat varmasti olla monen suomalaisen mieleen. Vuoden 2018 talviolympialaisten kisa-alueeseen kuuluvana, myös suuret olympiarenkaat olivat näyttävästi esillä. En enää lainkaan ihmettele, miksi Etelä-Korealle niin monesti on suurkisoja myönnetty: paikallisten ahkeruus, vastuuntunto ja luotettavuus näkyvät kaikessa ja kaikkialla.

Guyengpo Beachiltä matka jatkui jälleen ”Hippie Coffeen” – se todella on hänen lempinimensä, johtuen hänen omistamastaan erittäin idyllisestä kahvilasta – toimiessa keulakuskina, kohti maan keskiosaa ja Mungyeongissa järjestettävää Globe Ridersin kokoontumisajoa. Mutkittelevat vuoristotiet jokimaisemineen, upeat pikkukylät ja riisipellot hieman laittoivat harmittelemaan, etten ollut liikkeellä yksin. Niin monta uskomattoman upeaa kohdetta jäi kuvaamatta, kun oli pysyttävä keulakuskin perässä. Toisaalta tällaisten teiden ja reitin löytäminen olisi ollut varmasti hankalaa ilman paikallisen opastusta. Etelä-Koreassahan ei siis moottoripyörällä saa ajaa moottoriteillä, mikä hieman hankaloittaa etenemistä mutta toisaalta antaa mahdollisuuden maaseudulla ajamiseen.

Kokoontumisajo erosi suomalaisesta siinä mielessä, että leiri hiljeni varsin pian virallisen ohjelman ja ruokailun jälkeen pienissä porukoissa tapahtuvaksi jutusteluksi. Ensimmäistäkään naiskuljettajaa ei paikalla ollut, enkä harmikseni huomannut kysyä, onko heitä maassa ylipäätään! Sunnuntaiaamuna sain kokea jälleen yhden kulttuurieron Suomeen nähden. Jo puoli kahdeksan aikaan naapuriteltan miehet alkoivat laittamaan ruokaa. Toisessa kaasukeittimessä kiehui riisi ja toisessa tulinen Kimchi-keitto, jonka pääraaka-aineena toimii kiinankaali. Ja naapuri kutsuttiin tietenkin yhdessä aterioimaan! Tällaista en koskaan lähes 30-vuotisen motoristiuteni aikana ole Suomessa kokenut.

Theon ja Josephin lähdettyä oman escorttinsa (paikalliset olivat siis järjestäneet meille keulakuskit jokaiselle siirtymälle!) kanssa kohti Busania ja Masanin satamaa, itse lähdin herrojen Kim, Kim ja Anh kanssa kohti Soulia. Soulin alue alkaa jo lähes 100 km ennen varsinaista kaupunkialuetta, mikä tarkoittaa tietenkin varsin rauhallista etenemistä. Varsin mallikkaasti kuitenkin matkanteko sujui, toki varsinaiselle kaupunkialueelle saavuttua megapoliksen – Soulin alueella asuu siis 25 miljoonaa ihmistä – liikennemassan mukana ajaminen oli varsin unohtumaton kokemus. Perille majapaikkaan Korstay-hotelliin – sijaitsee Gangseo-Gu:n kaupunginosassa Soulin läntisellä alueella lähellä Gimpon lentokenttää – saavuttua, helpotuksen tunne oli aikamoinen. Etenkin, kun vastassa oli kummitätini Tanjan mies Juha, joka vain viikko sitten jäi eläkkeelle Finnairin lentokapteenin tehtävistä (mahdollistaa liikkumisen stand-by lipuilla ympäri maailmaa). Juha oli siis saapunut auttamaan kaikissa järjestelytehtävissä ja kokeneena Korean kävijänä auttamaan liikkumisessa kaupunkialueella.

Soulin ohjelman määräsivät pitkälle maanantaina tapahtunut Ransun crading lentorahtia varten, sekä tiistainen vierailu suurlähetystössä. Pyörän paketointi oli erittäin mielenkiintoinen tapahtuma, jota siis sai seurata alusta viimeiseen naulanlyöntiin saakka. Kameralle oli töitä, jotta mahdollisimman tarkkaan voin Suomessa näyttää, miten homma oikein tapahtuu. Cradingin jälkeen Mr Lee, joka oli toiminut ajo-oppaana ja on myös Globe Ridersin jäsen, vei meidät päivälliselle ja pienelle kierrokselle Downtowniin, aivan kaupungin ytimeen. Paluumatka hotellille tapahtui ensimmäistä kertaa tämän matkan aikana julkisilla kulkuneuvoilla eli äärimmäisen toimivalla Soulin maanalaisverkostolla.

Tiistaina ennen lähetystövierailua Mr Anh, joka siis oli yksi escorteistani matkalla Souliin, tarjosi meille lounaan. Mr Anh on norjalaissaksalaisen yhtiön Korean toimitusjohtaja ja koko konsernin varatj ja heidän toimistonsa sijaitsee täsmälleen samassa kerroksessa Kyobo-buildingissa Suomen suurlähetystön kanssa! Suurlähetystössä tapasimme sitten henkilökuntaa mukaanlukien suurlähettiläs Matti Heimosen. Juttua Koreasta ja matkastani olisi varmasti riittänyt pitempäänkin, mutta lähetystön aikataulut ovat tiukkoja ja niinpä jatkoimme jälleen ihmettelemään tämän miljoonakaupungin elämää. Illalla koin varsin mukavan yllätyksen, kun Korean agenttini Wendy Choi (jonka yhteystiedot saa minulta halutessaan!) saapui minua tapaamaan hotellille. Oli upeaa tavata tämä sydämellinen ja äärimmäisen luotettavaa työtä tehnyt nuori nainen oikein silmästä silmään. Ja mikäs sen mukavampaa, kuin nauttia yhdessä perinteisestä korealaisesta ruuasta, josta siis löytyy myös kasvissyöjälle, jos jonkinlaista herkkua. Odottakaahan vaan, kun pääsen Suomeen ja kokeilemaan, onnistuisiko itseltäni korealaiskeittiön maahantuonti!

Tämä maa on ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen ja nyt todella tuntuu siltä, että olen saamassa matkaltani sitä jotain, mitä lähdin hakemaan. Etelä-Koreassa vanhat itäiset tavat ja kulttuuri sekoittuvat mielenkiintoisella tavalla länsimaiseen teknologiayhteiskuntaan. Suosittelen!

Kanada odottaa! Prätkähiiri Minna

14.7.2014

Beautiful British Kolumbia, Kanada – Hellettä Ja Vuoristoa! 14.7. Golden, BC, Kanada

Hurja helleaalto piinaa läntisen Kanadan asukkaita ja arvatenkin myös allekirjoittanutta, joka ei periaatteistaan luovu, vaan ajaa täyden ajovarustuksen kanssa! Tästä huolimatta alkumatka Kanadassa on ollut upeine vuoristo- ja järvimaisemineen niin ikimuistoinen, että hellekään ei ole onnistunut sitä pilaamaan!

Lähtö Koreasta oli saada todella dramaattisia piirteitä, kun virkailijatäti Air Kanadan tiskillä ilmoitti ykskantaan, ettei hän voi päästää minua koneeseen, koska minulla ei ole siirtymälippua Kanadasta eteenpäin. Pienen vääntämisen jälkeen USA:n matkustuslupani eli ESTA pelasti kaiken ja sain lippuni. Lisäksi ennen koneen lähtöä paljastui, että ruumaan laitetuissa matkatavaroissani oli luvattomia esineitä eli sytkäri ja puhdistussprayn jämät. Ei muuta kuin laukkujen avaimet henkilökunnalle ja luvattomuudet pois koneesta…

Jos joku ei ole näitä pitkiä lentoja lentänyt, niin voin kertoa, että mitään herkkua se ei turistiluokassa ole. Istuviltaan nukkuminen ei selvästi ole minun juttuni, heh. Lisäksi kun flunssa, jonka olin Soulissa saanut, tuntui pahenevan entisestään. Väsymyksestä ja taudista johtuen itku tuli matkadramatiikkani huipentuessa Vancouverin kentällä, kun hävitin ensin dokumenttikansioni ja sitten vähän ajan päästä passini. Kansio löytyi nopeasti mutta passi ei. Ihan oikeasti ensimmäisen kerran tällä reissulla olin todella epätoivoinen. Toki minulla on passikopio olemassa mutta silti… Vaan eipä mennyt kauaakaan, kun virkailijasetä tuli viereen kysymään: ”Minna?”. Käännyin ympäri ja hän ojensi passini. Koskaan minulle ei selvinnyt, mistä se oli löytynyt.

Viiden tunnin päästä koneesta ulostulemisesta olinkin sitten jo pyörän päällä. Rahtivaraston henkilökunta pyöritteli hetken päätään, kun tajusivat, että kukaan ei ole tulossa auttamaan minua laatikon purkamisessa. Pientä korvausta vastaan he sitten kaivoivat Ransun ulos laatikosta ja toimittivat puutavaran eteenpäin. Kiinnitin vielä Soulissa irrotetut osat takaisin, tankkasin pyörän läheisellä huoltsikalla ja suuntasin kohti Vancouveria.

Soulin jälkeen on pakko sanoa, että Vancouver tuntui varsin pikkuiselta. Sekä majapaikkani, että seuraavana päivänä korjaamo, josta olin varannut Ransulle öljynvaihdon, löytyivät varsin helposti. Vancouverista sen verran, että kaupunki on kaunis mutta paikallisten mukaan ei niin hirvittävän turvallinen. Lisäksi olympialaisten jälkeen myös hintataso on kuulemma jämähtänyt todella korkeaksi. Kanadan hintataso on muutenkin yllättävän korkea. Ruokakorin hinta pompsahtaa jo pelkästään leivän ja juuston vuoksi varsin muhkeaksi. Molemmat kun pienentävät kukkaroa lähes nelinkertaisesti Suomeen nähden!

Vancouverista suuntasin BC:n järviseudulle, Naramataan. Vierailuni United Churches of Canadan keskuksessa venyi peräti kolmen yön mittaiseksi, kun flunssa meinasi ottaa selkävoiton matkaajasta. Tänä aikana sain kuitenkin hankittua Ransulle vakuutuksen Kanadaan ja USA:aan sekä hoidettua loppuun seuraavan siirtymän, Montreal – Lissabon, rahtijärjestelyt.

Jos jostain löytyy lintukoto, niin Naramatasta! Järven rannalla, vuoriston keskellä ja viinitilojen ympäröimänä tämä pikkukylä antoi minulle juuri sitä, mitä eniten tarvitsin: lepoa. Olen ikuisesti kiitollinen Kristillisen keskuksen työntekijöille Janetille ja etenkin Natalielle heidän osoittamastaan ystävällisyydestä ja auttamisenhalustaan.

Tämänhetkinen majapaikkani Goldenin kylässä Jasperin kansallinpuistossa on ehkä paras hostel, mitä olen koskaan nähnyt! Dreamcatchers hostellia pyörittävät kanadalainen Gerald ja britti Abbey. Talvisin paikka toimii läheisen Kicking Horsen laskettelukeskuksen vuoksi monen snoukkaajan ja skimbaajan tukikohtana. Äärimmäisen siistit makuu- ja pesutilat, täysin varusteltu keittiö, ilmainen jukebox ja upea oleskelutila useine sohvineen ja nojatuoleineen tekevät paikasta miltei täydellisen.

Nyt sitten suuntaan kohti tämän matkan ensimmäistä ”sukulaistapaamista”. Kummitätini Tanjan serkku Glen asuu Calgaryssä mutta rekkakuskin työnsä vuoksi majailee tällä hetkellä Drumhellerissä, jonne minäkin nyt suuntaan. Hostelemäntäni Abbeyn mukaan tämän päiväinen siirtymä tulee olemaan todella komeaa katseltavaa!

Hellettä uhmaten,
Prätkähiiri Minna

21.7.2014

Kanadan halki Pickering, Toronto 21.7.

British Columbia (pahoittelen viimekertaista kirjoitusvirhettä…), Alberta, Saskatshewan, Manitoba, Ontario. Matka Vancouverista Torontoon on pitänyt sisällään viisi eri provinssia ja mitä moninaisimpia maisemia ja kokemuksia. Viikon aikana ajetut 4300 km alkavat myös hitusen tuntumaan kuskissa, joten lepopäivä Pickeringissä, Jenn ja Dave Bakshin luona tuli enemmän kuin tarpeeseen! Jenn on kanttorikollegani Jooan puolison serkku ja Daven jotkut saattavat muistaa SUM 41 bändin kitaristina.

Goldenista lähdettäessä maisemat Jasperin kansallispuistossa olivat huikaisevat. Rocky Mountainsien välissä kiemurteleva tie taas mitä mukavinta ajettavaa. Varsin yllättäen, ennen Calgaryä, maisemat kuitenkin muuttuivat ja niin alkoi Kazakstanin jälkeen, tämän reissun tasaisin osuus. Calgarystä Winnipegiin maasto on lähes pelkkää preeriaa. Etenkin Albertan alueella lukuisat pienet öljynporausalueet pistävät silmään. Saskatshewanissa ja Manitobassa taas TransCanadien highway halkoo läpi valtavien vilja- ja rypsipeltojen. N. 100 km Winnipegin jälkeen maisema muuttuu taas yllättäen ja on kuin olisi Suomeen palannut. Maisema on aivan kuin jostain päin Järvi-Suomea! Mitä lähemmäs Thunder Baytä ja suuria järviä päästään, muuttuvat näkymät taas hieman jylhemmäksi ja metsät tiheämmiksi sekametsiksi. Ja kun sitten lähestytään Torontoa, palataan suomalaismaisemiin.

Hieman Calgaryn jälkeen tapasin ensimmäisen ”Kanadan serkuista”, Glenin. Glen tekee öljynporaustöitä ja siksi liikkuu jatkuvasti ympäri Albertaa. Tällä kertaa hän löytyi Emerson Bridge Park nimiseltä camping alueelta. Upeissa joenvarsimaisemissa sijannut hyvin hoidettu leirintäalue oli harmillisesti saanut vieraakseen lisäkseni myös käsittämättömän määrän hyttysiä. Piiritys oli kuin pahimmillaan Lapissa kesäaikana! Iltanuotio kuitenkin karkoitti tihulaiset ja pääsimme vaihtamaan kuulumisia ja ajatuksia Suomesta ja matkastani. Kuultuaan reitistäni, Glen ryhtyi oitis järjestämään majoitusta siskonsa Tracyn luo Riversiin, n. 200 km Winnipegistä länteen.

Niinpä Reginassa tapahtuneen välipysähdyksen jälkeen pääsin Tracyn ja hänen perheensä vieraaksi. Kolmesta pojasta kotona oli vain nuorin, viisivuotias Seaton, kahden vanhemman, Ethanin ja Lachlanin ollessa leirillä. Tracy työskentelee läheisessä Brandonin kaupungissa vanginvartijana ja pitkään keskustelimmekin Kanadan vankilajärjestelmästä ja siihen liittyvistä asioista. Tracyn ja miehensä Kellyn vielä hieman keskeneräinen hulppeankokoinen talo järvenrantamaisemineen on myös mainitsemisen arvoinen.

Winnipegissä minut ottivat vastaan Loraine ja Nancy, joiden vieraanvaraisuudella ei tuntunut olevan rajoja. Neljän ruokalajin illallinen oli suunniteltu varta vasten nälkäiselle kasvissyöjämotoristille! Illan kruunasi vielä porekylpy nelikerroksisen talon alakerrassa sijainneessa ”kylpyosastossa”. Sinnittelin vielä puolille öin, koska olimme sopineet Ylen Hämeen kanssa haastattelusta, joka tulisi siis suorana ulos klo 8 Suomen aikaa. Tällä kertaa onni ei kuitenkaan ollut myötä, emmekä saaneet yhteyttä. Niinpä haastattelu siirtyi torstaille 24.7. ja tulee ulos Suomen aikaa n. klo 16.

Winnipegistä alkoi kolmen päivän ajomaraton kohti Torontoa. Thunder Bayssä minua isännöi pastori Susan Mattinson, joka etenkin Kanadan kirkollisissa piireissä tunnetaan Pastor Shep sarjakuvistaan. Käykääpä katsomassa http://www.pastorshep.ca ! Niin paljon tykästyin Susanin piirroksiin, että heräsi ajatus sarjakuvien suomentamisesta ja julkaisemisesta Suomessa. Katsotaan, konkretisoituuko ajatus, kunhan pääsen kotiutumaan!

Sault Snt Mariessa (tuttavallisemmin Sue) jouduin tyytymään motellimajoitukseen, mikä – pakko tunnustaa – tuntui upeiden kotimajoitusten jälkeen hieman harmilliselta. Vielä kun unohdin jälleen kerran, että täällä pitää osata itse lisätä hinnan päälle tuleva vero loppusummaan ja huoneen saatuani jouduin ensitöikseni vessankorjaushommiin, oli pientä harmitusta ilmassa. Mutta onneksi vain pientä 

Olin jo aiemmin kuullut Thunder Bayn ja sen ympäristön suomalaisuudesta mutta kun ensimmäiset suomalaiset tienviitat putkahtivat esiin, oli kameralle töitä. Alkuun pysähdyin ottamaan kuvan jokaisesta suomalaisesta nimestä mutta lopulta totesin tehtävän olevan mahdoton – niin paljon tuolla alueella tuntuu olevan Suomi-vaikutteita! Joidenkin omakotitalojen pihassa liehui Suomen lippu ja kun erään motellikahvilan salkoon oli myös maamme kansallisuustunnus nostettu, piipahdin sisällä. Omistajaksi osoittautui Roy Laukkanen, jonka isovanhemmat olivat 1920-luvulla muuttaneet Oulusta Kanadaan. Roy osasi vielä jonkin verran suomea mutta keskustelukielenä käytimme kuitenkin englantia. Royn norjalaistaustainen vaimo ei omien sanojensa mukaan enää vanhempiensa kieltä osaa, joten siksikin vaihdoimme ajatuksia ainoalla yhteisellä kielellä. Muistoksi tapaamisesta ostin Royn pienestä puodista alueella sijaitsevan ametistikaivoksen omasta tuotannosta tehdyt korvakorut. Mainittakoon, että varsin rajallisen kuljetuskapasiteetin vuoksi matkamuistojen ostaminen on ollut erittäin minimaalista koko matkan ajan.

Sault Snt Marien ja Sudburyn välillä koin yhden tämän matkan ikimuistoisimmista hetkistä, kun ensimmäiset Amish-vankkurit näkyivät edessäni. Ensin en meinannut tajuta, että kyse todella oli Amisheista mutta mitä lähemmäs pääsin, asia varmistui. Niin paljon olen Amisheista lukenut ja heidän elämäntavastaan kiinnostunut, että oli pakko vetää tien sivuun ja ehkä hieman röyhkeästikin ottaa muistoksi pari videonpätkää ja muutama valokuva. Vaunujen pienestä takaikkunasta uteliaina kurkistavat Amish-lapset olivat näky, joka varmasti säilyy pitkään mielessä, vaikken heistä kuvaa kehdannutkaan ottaa.

Alukuperäisasukkaat (suomalaisittain ”Pohjois-Amerikan intiaanit”), tai kuten heitä täällä nimitetään joko ”natives”, ”first nation” tai ”aboriginals”, tapaa kaikkialla missä liikkuu. Edelleen käytössä oleva reservaattijärjestelmä ei siis tarkoita sitä, etteivätkö alkuperäisasukkaat liikkuisi omien alueidensa ulkopuolella. Reservaattijärjestelmä ja siihen liittyvät ongelmat ovat kuitenkin aihe, joka tuntuu puhuttavan täällä paljon.

Ransusta sen verran, että selvästikään huomenna mittariin täydet 100 tkm pyöräyttävä vanhus ei pidä täkäläisestä polttoaineesta. Lähes kaikilla asemilla voi tankata korkeimmillaan 91-oktaanista bensaa, mikä on nostanut polttoaineenkulutusta huomattavasti. Jotain muutakin toki täytyy taustalla olla, koska esim. Venäjällä käytin 92 oktaanista bensaa ilman minkäänlaisia ongelmia. Mainittakoon muuten, että ajan siis edelleen Suomessa asennetuilla Heidenaun Scout renkailla. Nyt siis takana jo yli 18 tkm!

Huomisaamuna on edessä ”Kanadan Uutiset” lehden haastattelu ennen lähtöä USA:n puolelle. Niin, ja sattuuhan tuohon matkalle yksi nähtävyyskin – vaatimattomasti the one and only NIAGARA FALLS!

Hieman jo reissussa rähjääntynyt
Prätkähiiri Minna

28.7.2014

NOVA SCOTIA – 2kk ja 20tkm TAKANA! 28.7.2014
Newfoundlandin saaren lähestyessä ulkona olevan tiheän sumun vuoksi valaiden katselu muuttui täällä entisellä SuperFast, nykyisellä Atlantic Vision laivalla (kulki aiemmin Suomen ja Saksan väliä) blogin kirjoittamiseksi.

Pickeringissä, Torontossa Kanadan Uutiset lehden toimittaja Miina Sillanpää kävi jututtamassa reissukuulumisista. Avuliaisuus konkretisoitui jälleen kerran, kun isäntäperheen Dave toimi Miinan autonkuljettajana haastattelua varten. Haastattelun tekeminen miljoonakaupunki Toronton keskusta-alueella oli täysin mahdoton ajatus tiukahkon aikatauluni vuoksi. Ennen lähtöä Dave antoi vielä mukaani nykyisen ”Black Cat Attack” ja edellisen Organ Thieves” bändinsä levyt.

Matkalla USA:n puolelle oli toki pysähdyttävä hetkeksi ihmettelemään Niagaran putouksia. Putousten lisäksi vaikutuksen teki ”ikuinen sateenkaari”, joka valoisaan aikaan muodostuu putousten eteen valtavan pisaramäärän vaikutuksesta. Turistien määrä oli valtaisa – ympäri maailmaa tulleista vieraista osa uskaltautui myös putousten eteen menevällä lautalla ihmettelemään vesimassoja.

Kanadan ja USA:n välinen rajanylitys onnistui täysin mutkattomasti. Vain passi ja Ransun rekisteriote oli tarpeen kaivaa esiin. ESTA maahantulolupakin oli toki haettuna mutta virkailijan mukaan hänelle riitti tieto, missä vietän ensimmäisen yöni USA:n puolella. Kaikki olivat jälleen erittäin ystävällisiä ja avuliaita!

Syracusassa vietety motelliyön jälkeen suuntasin kohti Gardneria ja Johanna ja Mikko Harjumäen kotia. Hieman huolta aiheutti Ransusta tihkuva moottoriöljy mutta vuodon erittäin vähäisen määrän vuoksi öljymäärän tarkastuksen jälkeen päätin paneutua asiaan vasta perillepäästyäni. Onnekseni olin valinnut reittini siten, että Albanyn kohdalla puikkasin ”Mohawk trail roadille”. Highwayn sijaan oli todella virkistävää ajaa välillä mutkaisia vuoristoteitä. Helle toki jälleen kerran piinasi kuljettajaa! Ja Go Pron varsi katkesi jälleen…

Perillä Gardnerissa minua odottivat Johanna ja tytär Charisma Mikon ollessa työmatkalla Atlantassa. Charisma on syntynyt USA:ssa, joten ymmärrettävästikin englanti taipuu ensimmäisenä kielenä. Ilta meni mukavasti jutustellessa mm. Suomen ja USA:n eroista ja yhtäläisyyksistä. Ihmisten avoimuus ja halu vaihtaa kuulumisia vieraankin ihmisen kanssa oli yksi keskustelun aiheista kuten myös suomalaisen suklaan ylivertaisuus!

Torstaiaamuna oli vuorossa Yle Hämeen radiohaastattelu, jonka valitettavasti olin ymmärtänyt väärin suoraksi lähetykseksi (linkki haastatteluun, toim.huom.). Pahoitteluni! Ennen haastattelun alkua kuulin ensikäden tietoa järkyttävistä suomalaisuutisista Afganistanista. Koska olen pitkään tehnyt yhteistyötä Kansanlähetyksen kanssa toimimalla heidän työpaikkajumpparinaan Ryttylässä, uutinen tuntui jossain määrin henkilökohtaiseltakin. Haluankin tässä yhteydessä lähettää surunvalitteluni sekä menehtyneiden omaisille että koko Kansanlähetyksen henkilökunnalle.

Gardnerissa kävin vielä läheisellä hyväksi tiedetyllä moottoripyöräkorjaamolla tarkistuttamassa Ransun. Mitä todennäköisimmin vaivan aiheutti ilmansuodattimen likaisuus. Uutta suodatinta ei hyllystä löytynyt mutta vanhan puhdistuksen jälkeen pääsin jatkamaan matkaani kohti itärannikkoa. Mieheni Olli siis oli lentänyt Suomesta New Yorkiin ja vuokrannut sieltä itselleen Harrikan. Treffit olimme sopineet Hamptoniin, Bostonin pohjoispuolelle, joten alkuperäinen ajatus Pohjois-Amerikan läpiajamisesta omin voimin siis täyttyi.

New Hampsiren ja Mainen osavaltioissa ei ole kypäräpakkoa, mikä näkyy katukuvassa. Suuri osa kuljettajista todella ajaa ilman kypärää, jopa highwayllä! Olli halusi myös testata tapaa mutta itse pidin visusti suojavarustuksen täysimääräisenä! Koko Pohjois-Amerikan läpiajon aikana olen muutenkin hieman kummastellut paikallisten tapaa ajaa pääsääntöisesti t-paidassa ja farkuissa. Toki helteessä täyden varustuksen päällä pitäminen voi välillä olla tuskallista mutta mahdollisissa onnettomuustilanteissa täysin ehdotonta vammojen ehkäisemiseksi.

Osaltani matkan luonne siis muuttui hetkellisesti täysin, kun kaksi kuukautta yksin ajaneena sain Ollin matkakumppanikseni. Yhdessä olemme nyt ajaneet Hamptonista Kanadan puolelle St. Stepheniin, sieltä Truron kautta North Sydneyn satamakaupunkiin, mistä siis siirrymme nyt lautalla Newfoundlandin saarelle. Aikaero Suomeen on tässä vaiheessa yksi erikoisimmista: 5½ tuntia! North Sydneyssä oli hetki aikaa ennen laivan lähtöä käydä rannalla ihmettelemässä vuoroveden vaikutuksia. Ranta kun on aivan täynnä vuoroveden mukanaan tuomia meduusoita. Varovasti piti kulkea, ettei astunut päälle!

Newfoundland on selvästi motoristien suosiossa, koska lisäksemme kyytiin tuli mukaan lähes 50 muuta pyörää! Osa oli keskusteluiden perusteella matkalla aina Labradoriin saakka, jonne valitettavasti emme itse ehdi eikä Ollin äärimmäisen vähän joustavalla Harley Davidson Fat Bobilla alueen sorateille olisikaan asiaa! Paluulautta mantereelle lähtee myöhään torstai-iltana minkä jälkeen suuntaamme Montrealiin Euroopan paluulentoani varten.

Newfoundlandin luontoa innokkaasti odottaen!
Prätkähiiri Minna

5.8.2014

Newfoundlandista Montrealiin – 2. etappi takana! 4.8.2014 Montreal

23.047 km ja 2½ maanosaa takana. Edessä vielä kotimatka Lissabonista Portugalista Suomeen. Pakko on sanoa, että vaikka matka on ollut upea, kotiinpaluu ei tule yhtään liian aikaisin. Lähes jatkuvien niskakipujen lisäksi kankku alkaa olemaan siinä kunnossa, että enemmän taidan ajaa jalkoja roikottaen, kun kannat tapeilla, hahaa! Seisoviltaan tapeilta ajaminen, kun ei hieman liian lyhyiden käsieni vuoksi pitkässä juoksussa (tai ajossa tässä tapauksessa…) oikein tahdo luonnistua. Ja sitä paitsi marjat odottavat kotona keräämistään!

Viimeisen viikon aikana teimme mieheni Ollin kanssa visiitin Newfoundlandin tai kuten paikalliset sitä kutsuvat, Newfien saarelle. Ollilla oli siis allaan New Yourkista vuokrattu Harley Davidson FatBob, jota mitä ilmeisimmin ei niin tämänkaltaiseen matka-ajoon ole tarkoitettu. Mutta pyörä oli ainoa, joka vuokraamolla oli antaa näin pitkäksi aikaa, joten valinnanmahdollisuuksia ei oikein ollut. Kilometrejä tästä ekstra kieppaisusta tuli kaikkineen 3855. Tänä aamuna Olli lähti paluumatkalle kohti itärannikkoa ja minä jäin Montrealiin odottamaan lentoa Lissaboniin. Intensiivisen putsausepisodin jälkeen kävimme tiputtamassa Ransun eilen lentokentälle rahtia varten. Pyörässä kun ei saa sääntöjen mukaan olla ötökän ötökkää ja muutenkin pitää olla kurat putsattuna. Koska tällä lentomatkalla pyörään ei saanut jättää mitään tavaraa, odotan mielenkiinnolla lentoyhtiön reaktioita, kun täydessä ajovarustuksessa huomenna marssin koneeseen. Pitäisiköhän laittaa ihan kypärä päähän!

Kaikkea on ehtinyt sattua ja tapahtua Nova Scotialta lähdettyä. Newfiessä, Gros Mornen kansallispuistossa näin elämäni ensimmäisen valaan ja lukuisan määrän kotkia. Butter Potin luonnonpuistossa taas saimme vieraaksi Vekaraksi nimeämäni vikkelän mutta tuttavallisen maaoravan. Terra Novan kansallispuistossa taas pikkuiset punaoravat ( red squirrel – kotoista oravaamme selkeästi pienempi) olivat jatkuvasti kiinnostuneina tutkimassa laukkujemme sisältöä. Kirsikat meinasivat lähteä parempiin suihin! Täytyy muuten vielä kehua paikallisten luonnonpuistojen cämppärijärjestelmää. Huoltorakennuksilla varustetuilla alueilla jokaiselle majoittujalle on varattuna oma yleensä puuston ympäröimä pikku tontti ja varustukseen kuuluu aina oma kiinteä pirttipöytämäinen kalusto ja tulipaikka. Tämä tietenkin rajoittaa majoittujien määrää mutta konsepti on mitä toimivin. Suosittelisin Suomeenkin!

Yksi koko matkani ylivoimaisesti surullisimmista kohtaamisista oli mitä ilmeisimmin rekan kanssa yhteen ottanut mustakarhu, jonka näimme Perth-Andoverissa, New Brunswikissa. En varmaan koskaan unohda vielä elossa olleen karhun kuolemaan alistunutta katsetta. Ensimmäistä kertaa elämässäni näen luonnonvaraisen karhun ja sitten sen pitää tapahtua näin. Jäimme Ollin kanssa vielä hetkeksi odottamaan, että takana tulleesta autosta soitettiin apua. Meillä kun ei oikein ollut käsitystä, miten tällaisessa tilanteessa pitää toimia.

Em. pikkukaupunkiin, Perth-Andoveriin päädyimme varsin erikoisella tavalla. Olimme ajaneet reissun tähän asti pisimmän päivämatkani 816 km North Sydneystä kohti Quebeqiä ja koska kello alkoi jo lähetä iltakahdeksaa, vedimme sivuun kauppareissua varten. Kaupan edessä istui paikallisen food bankin (ruokapankki) avustustyöntekijöitä. Ollin mentyä kauppaan, jäin hetkeksi aikaa vaihtamaan ajatuksia näiden erittäin tärkeätä työtä tekevien ihmisten kanssa. Kun sitten hieman myöhemmin tulimme ulos kaupasta, he kysyivät, missä olimme ajatelleet majoittuvamme sen yön. Lähes samaan hengenvetoon he nimittäin totesivat, että
”we have a guestroom in the basement and you are most welcome!”.
Niin toteutui tämän reissun ensimmäinen extempore kotimajoitus. Mitä suurimmat kiitokset Kip ja Mieke Demmingsille! Edellisen yön laivan lattiamajoituksen jälkeen oma huone, oikea sänky ja kylppäri tuntuivat juhlalta. Oli myös äärimmäisen mielenkiintoista kuulla Hollannista kotoisin olevan, v. 1980 Kanadaan muuttaneet Mieken ajatuksia kotimaansa ja Kanadan eroista ja yhtäläisyyksistä.

Paikallinen matkailuautokulttuuri jaksaa hämmästyttää. Pääasiassa Chevrolet Silveradoihin kiinnitetyt valtavankokoiset ”asuntovaunut” ovat erittäin yleinen näky missä tahansa liikkuukin. Osalla taas on linja-autolta näyttäviä hehtaarilukaaleita, joiden perässä sitten vielä kiikutetaan henkilöautoa. Kyllä Ameriikassa kaikki on oikeasti suurta! Jos en vielä ole muistanut mainita, niin moottoripyöräkanta on toki erittäin Harrikka voittoista mutta paljon muitakin pyöriä näkee tien päällä aina kyykkypyöristä matkaenskoihin. Oma pikku Ransuni sen sijaan herättää huomiota lähes kaikkialla matkamotoristien keskuudessa. Kyseistä pyörää kun ei tänne ole tuotu mutta koska osa on tietoinen tällaisen kulkupelin olemassaolosta, ovat kovasti kiinnostuneita Ransun ominaisuuksista. Myös esim. rengasvalinnat ovat yleinen keskustelunaihe.

Tekniikka on aiheuttanut hieman päänvaivaa viime aikoina. Spot- satellittipaikanin on alkanut kiukuttelemaan ja pattereita saa olla koko ajan vaihtamassa. Lisäksi Canonin Ixus kamerani sanoi kummallisesti yhtäkkiä irti työsopimuksen ja hetken kännykkäkuvaamisen jälkeen päädyin pienentämään reissukukkaroa Canonin SX 170 IS:llä. Varsin mainio vekotin, koska nyt innokkaalla luontokuvaajalla on moninkertainen zoomi aiempaan nähden. Lisäksi kompaktit mitat mahdollistavat säilyttämisen tankkilaukun etutaskussa, josta sen näppärästi saa aiempaan malliin tarvittaessa hyvinkin nopeasti esille. Ransun kanssa ongelmaksi muodostui hulppea polttoaineenkulutus. Ajoittain jo yli seitsemän litran kivunnut keskikulutus aiheutui mitä todennäköisimmin monen asian yhteisvaikutuksesta. Pyörivä voimakas tuuli, hirmuisen pitkät ylämäet, highwayllä hieman tavallista korkeampi keskinopeus sekä etanolilla maustettu bensa tekivät tehtävänsä. Kun sitten löytyi huoltoasemaketju, joka myi etanolitonta polttoainetta ja keskinopeus pudotettiin sataan, myös kulutus muuttui normaaliksi n. 5,5 litraksi / 100 km.

Eilen tapasin ensimmäistä kertaa matkani aikana ihmisen, jonka tunsin entuudestaan ja joka asuu kohdemaassani. Hyvinkään ort.kirkon väki varmaan muistaakin 2000-luvun puolivälissä noin 1½ vuotta Hyvinkään kirkolla ahkerasti vierailleen kanadalaisen koptikristityn Robert Botrosin. Konecranesilla siihen aikaan työskennelleen ja Hyvinkäällä työkomennuksella olleen Robin ja hänen perheensä tapaaminen oli hetki, jota olin odottanut yli kahdeksan vuotta.

Huomenna siis kohti Eurooppaa ja Lissabonia. Tavoitteena on ajella kotiin viikolla 34 ja päättää matka Latoajo kokoontumisajoon Kurikkaan 22–24.8. Kunhan vain kaikki menee yhtä mallikkaasti kuin tähänkin asti!

”Kauas on pitkä matka ja painava on raskas kantaa” (partiojohtajien jatkokurssin KO-GI leirillä v. -90 opittua… terveisiä lintukansalle!)
Prätkähiiri Minna