Minna Jokisen RTW blogi, osa 1: Lähtövalmisteluita ja Venäjän ylitys

16.2.2014
LÄHTÖLASKENTA ON ALKANUT – AAMUKAMPA NÄYTTÄÄ 99!!!

Niin kuluu aika huomaamatta kuin siivillä – todella enää reilu kolme kuukautta reissun alkuun! Pikkuisen alkaa ressiä pukkaamaan, kun niin moni asia on vielä kesken tai kokonaan hoitamatta. Lentoyhteys Japanista Tyynen Valtameren yli, varustehankinnat, kuten navi ja muut hilavitkuttimet. Voi kyynel! Pitäisi olla assari hoitamassa kaikkia pakollisia juoksevia asioita. Saisi itse vaan keskittyä reitin suunnitteluun ja ilmaisten majapaikkojen metsästämiseen…

Ehkä tämä kuitenkin tästä. Moni asia on listalta jo saanut OK- ruksin peräänsä. Mm. Venäjän vuosiviisumi on haettu, rokotukset otettu, metropoliitta Ambrosiukselta saatu matkalle mukaan piispallinen siunauskirje, Japanin majoitukset ja lento USA:sta Lissaboniin ovat järjestyksessä. Ja kun mopomessuilla ratkesi Hondan tuki reissulle, helpotti se huomattavasti taloudellista painolastia. Brandt ja Honda kun lupautuivat laittamaan Transalpin reissukuntoon. Kiitoksia vaan kovasti jo etukäteen! Luotto Ransuun on joka tapauksessa kova ja uskon sen kestävän reissun rasitukset HELEPOSTI!

Moni on kysellyt, eikö pelota lähteä yksin matkaan. Tietty jossain määrin mutta kokemuksesta tiedän, että pyörän päälle, kun pääsee ja alkaa nielemään kilometrejä, on olo kuin jossain erityisessä moottoripyöräpumpulissa. Sitä vaan tekee reissua sen kummemmin murehtimatta. On se ihmeellistä! Näin etukäteen kyllä moni ajatus pyörii päässä. Miten kotipuolessa asiat sujuvat reissun aikana, entä jos Ransu kuitenkin pettää ja levähtää (minä kun en ole mikään mestarimekaanikko…) tai mitä jos Raunion Markku ei olekaan oikeassa ja maailma ei rakastakaan seikkailijaa ja vaikka tulee ja ryöstää?!? Aika kone olisin, jos tuollaiset asiat eivät päässä pyörisi ajoittain. Joten ei haittaa, kunhan eivät ole riesaksi asti!

Ensi viikolla sitten jälleen tuon Tyynenmeren ylityksen kimppuun. Johan sitä on kohta neljä kuukautta yritetty, joten eiköhän tuo pikkuhiljaa ala järjestymään. Näin on pakko toivoa. Palailen sitten astialle, kunhan asiat hieman edistyvät.

Prätkähiiri Minna

18.3.2014

Voi itku, miten aika menee nopeasti. Enää reilut kaksi kuukautta lähtöön ja tuskanhikeä meinaa pukata, kun ei tuo Tyynenmeren ylitys ala järjestymään. Japanista sain yhdeltä forwarderyhtiöltä tarjouksen, jonka loppusumma oli lähinnä absurdi: 8200 €!!! Siis lähes kolme kertaa Transalpin arvo! Hoohhooh, ei tullut kauppoja.

Eilen illalla sain kuitenkin yhteyden Japanissa asuvaan amerikkalaiseen motoristiin, joka kertoi, että rahtilaivakyyti Japanista Vancouveriin, Kanadaan ei kestäisi kuin viikon. Lisäksi tuo em. japanilainen yhtiö ehdotti, että lennättäisin pyörän jostain muualta, esim. Etelä-Koreasta ja he kuitenkin hoitaisivat kaikki järjestelyt. Nyt on sitten vaan pakko puntaroida, mistä itse on valmis joustamaan ja millä tavalla matkasuunnitelmia muuttamaan. Pitääkö jättää Alaska väliin… kyynel…

No entäpä sitten tuo maailmanpoliittinen tilanne? Ei ainakaan helpota meikäläisen reissua. Pieni kauhuskenaario on, että Venäjä sulkee rajan ainoalta EU-naapuriltaan, eli SUOMELTA! Venäjän vuosiviisumi on jo kyllä passissa mutta eipä sillä taida olla paljon painoarvoa, jos Venäjän viranomaiset päättävät toisin… Mietinpä jopa sellaista, että mitä jos Venäjä tekeekin EU-kansalaisia koskevia negatiivisvaikutteisia päätöksiä silloin, kun olen siellä! Aargh!

Mutta jos on vähän haasteita, niin on kyllä paljon hyvääkin! Toissa perjantaina ajoin (ei ollut vielä takatalvi iskenyt) Ransun Vantaan Bike Worldiin kuntotarkastukseen. Laittavat siellä siis pyörän lähtökuntoon ja yrittävät vielä fiilata sitä kuskille paremmaksi. Tosiaan kun tuota mittaa ei ole allekirjoittaneelle kertynyt enempää kuin 158 cm, niin hiemanhan tuo aiheuttaa lisähaastetta. Jos vielä saisivat aiempien madallustoimien lisäksi pudotettua istuinkorkeutta edes pari senttiä ja tuotua stongaa pikkuisen lähemmäs (eivät olisi kädet ihan tikkusuorana!) kuskia, niin johan helpottaisi!

Myös majoitusten suhteen on tapahtunut mieletöntä edistystä. Työnantajani, Helsingin ortodoksisen seurakunnan sivuilla oleva majoituspyyntöni ja puskaradio ovat todella tuottaneet tulosta ja nyt on listalla jo yli 20 kotimajoitusta! Kazakstanista, Siperiasta, Japanista, Alaskasta, Kanadasta, USA:sta, Portugalista ja Ranskasta on upeasti löytynyt reitin varrella olevia majapaikkoja. Viimeisimpänä Novosibirsk Siperiassa ja Gardner lähellä Bostonia. Kiitos ihan hirmuisesti kaikille, jotka olette tässä auttaneet!

Mitäpä muuta? Eilen kävin Yle Hämeen jututettavana Hämeenlinnan toimituksessa ja viikon päästä keskiviikkona eli 26.3. klo 15 menen Pasilaan Yle Puheen vieraaksi. Jos ei ole muuta tekemistä, niin olkaa kuulolla!

Reissutarratkin sain! Mainostaidon Loikaisen Antti tuunasi tuosta reissulogostani tarroja, joita voin sitten liimailla pyörään tai vaikka antaa muistoksi matkalla. Niin ja Moto-Jyskyn Tengmannin Jyrin kanssa meinattiin tuota ajoharjoittelua hankalia tilanteita varten (siitäkin huolimatta, että takana on jo 29 ajovuotta ja lähes puoli miljoonaa kilometriä) jo aloitella. Mutta sitten tuli tämä takatalvi. Eikä meikäläisen hengityselimet oikein kestä pakkasella ajoa.

Kävin muuten tutun psykologin kanssa juttelemassa reissun mahdollisista psyykkisistä haasteista. Oli tosi hyödyllinen palaveri ja mukaan lähti monta ideaa siitä, miten paremmin jaksan yksikseni tien päällä. Tietty tuo aiemmin mainitsemani kotimajoitussysteemi varmasti myös auttaa. Väinö-kanin eli Väbän merkitys muuten ei varmaankaan ole ihan pikkuinen siinä vaiheessa, kun tulee kova ikävä kotio. Kunhan ei vaan karkaile niin kuin viime kesänä Moldovasta kotiin palatessa. Päätti hypätä kyydistä ihan viime metreillä Tampereen moottoritiellä! Ai mistäkö höpisen? No, Väinö on siis motoristipehmokani, joka on kulkenut mukanani jo lähes kymmenen vuotta takapaksilla. Toissa kesänä Bosnian rajalla tullimies kysyi Väinöltä passiakin!

Kertoilen taas lisää, kun kerrottavaa löytyy,
Prätkähiiri Minna

26.4.2014
VOI ELÄMÄ. Tasan kuukausi lähtöön ja niin ne aikataulut paukkuivat, että ei mitään rajaa. Tärkein, eli Tyynen Valtameren ylitys on edelleen auki lukemattomista sähköposteista ja asian eteen tehdyistä työtunneista huolimatta. Viimeksi eilen istuin koneen ääressä puoleen yöhön ja lähettelin viestejä ja kyselyitä ympäriinsä. Taitaa olla jo 300:n viestin raja mennyt rikki!

Mutta paljon on toki tapahtunutkin matkajärjestelyiden osalta. Tärkeimpänä tietenkin se, että viime torstaina kävin hakemassa Ransun kotiin Vantaan Bike Worldistä. Pyörä siis käytiin kokonaan läpi ja kaikki kuluvat osat vaihdettiin ja tarvittavat huollot tehtiin. Valitettavasti pyörää ei saanut enää matalammaksi mutta siitä on toisaalta se hyöty, että nyt pyörän saa edelleen keskituelle. Tai siis saisi, jos olisi riittävästi habaa ja tekniikka kunnossa, hahaa! Tässä on siis selvä reenin paikka! Anyway, superkiitokset Brandtille ja Bike Worldille!

Autoliitto antoi matkalle mukaan plusjäsenyyden, joka helpottaa huomattavasti, mikäli Venäjällä tulee ongelmia pyörän kanssa. Plusetu on siis voimassa koko Venäjällä, aina Vladivostokiin saakka. Uuden reissuun sopivamman ajotakin ja kevyemmän kypärän sain Touring Finlandian kautta Eurobikersista. Venäjän ja Kazakstanin kartat tilasin reise-know-howlta Saksasta vinkkien perusteella. Aikas hyvä hinta-laatusuhde!

Jokunen majapaikkakin on löytynyt lisää: Novgorodista, Venäjältä, Ranskasta läheltä Pariisia ja Köpiksestä. Kaksi viimeistä siis tulevat tarpeeseen, mikäli ajan paluumatkan Tanskan ja Ruotsin kautta. Ai niin: Kazakstanin viisumin kävin ihan itse hakemassa Helsingissä Unioninkadulla sijaitsevasta suurlähetystöstä. Kivuton homma, jos aikataulut sallivat sen, että vienti tapahtuu aamupäivisin ja haku iltapäivisin. Postitse hakemuksia ei oteta vastaan. Olivat muuten superavuliaita ja kirjoittivat varmuuden vuoksi, in case, että jotain sattuisi maassaoloaikana, ekstra-aikaa viisumiin!

Ennätyshakemuksistani toinen tuli bumerangina takaisin. Ennätyksiä ylläpitävä taho ei hyväksy enää tätä nykyä julkisilla teillä tehtyjä nopeusennätyksiä, ei vaikka kuinka olisi ajanut rajoitusten mukaan. Yritin siis saada itselleni ennätyksen olla maailman nopein yksin ajava nainen pallon ympäri. No, ei mahda mitään. Saa nähdä, ehtiikö vastaus toiseen ennätyshakemukseeni tulla ennen lähtöä. Saisi oikein viralliseksi edes sen, että on ensimmäinen suomalainen nainen

Mitähän muuta? USA:n matkustusluvan eli ESTA:n hain, silmälasien sangat kävin lyhennyttämässä, että menevät paremmin kypärän alle eivätkä paina ja USA:n ja Kanadan rajavartiolaitoksista on varmistettu, että saan ajaa Suomen kilvillä, koska olen maassa alle 90 vrk. Yle Puheessa kävin Kati Turtolan ja Mia Krausen juttusilla. Ehkä joku kuulikin tuon haastattelun? En tiedä mutta itselläni ainakin oli hauskaa ja aika tuntui menevän kuin siivillä vaikka haastattelu kesti melkein tunnin! Keski-Uusimaa lehtikin kävi eilen tekemässä haastattelun ”oman kirkon kanttorista”. Näin vasta nettisivuilla olleen pienen pätkän jutusta, joten täytynee jostain kaivaa tuo lehti esiin, että näkee koko jutun.

Fiilikset muuten. Maailmanpoliittinen tilanne huolestuttaa entistä enemmän. Todella vakavissaan on joutunut miettimään, onko järkevää lähteä reissuun. No, ei auta kuin odottaa, miten tilanne kehittyy ja tehdä mahdolliset ratkaisut lähempänä lähtöpäivää. Tänään muuten otti yhteyttä keravalainen motoristi, joka on kahden kaverinsa kanssa lähdössä viikko ennen minua lähestulkoon samaa reittiä ajamaan kohti Ulaanbatoria. Oli puhetta, että ainakin siellä voisi treffata ja vaihtaa kuulumisia. Samoin sain yhteyden Hemuliin eli Hemmilän Markoon, suomalaiseen seikkailijamotoristiin, joka käsittääkseni on ajellut ympäri maailmaa vuodesta 2012 ja on tällä hetkellä USA:ssa. Meinasi, että olisi todennäköisesti Alaskassa samaan aikaan minun kanssani, joten siinäkin olisi tarinanvaihtopaikka.

Niska ja selkä on olleet sen verta huonossa hapessa, että sekin on pikkuisen huolestuttanut. Maanantaina pääsen kuitenkin Niemisen Jarmolle akupunktioon, ja tarkoitus on laittaa neuloja useampi kerta, josko se auttaisi. Ja pakkohan se on myöntää, että nyt jo vähän jännittää. Siitäkin huolimatta, että järjestelyiden kanssa on tuhraantunut käsittämätön määrä tunteja, joten voisi kuvitella, että eihän sitä edes ehdi miettimään syntyjä syviä. Välillä tuntuu, että voi kun olisi jo tien päällä ja välillä taas, että APUA, MITÄ MÄ HULLU OLEN LÄHDÖSSÄ TEKEMÄÄN!

Palailen ainakin vielä kertaalleen ennen lähtöä,
prätkähiiri Minna

23.5.2014

KOHTI ÄÄRETÖNTÄ

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Viimeiset päivät koti-Suomessa ennen lähtöä ovat edessä ja nyt kyllä alkaa tosissaan olla jännät paikat. Jo viikko sitten tuntui, että mieli on aika herkässä ja itkua meinasi pukata vähän väliä. Eniten jännittää ehkä se, etten koskaan ole ollut poissa kotoa ja läheisistäni näin pitkään. No, reissun päällä sen sitten näkee, millaisia vaikutuksia tuolla on.

Viime hetken järjestelyihin tuli aikamoinen mutka, kun uudenuutukainen Garminin Zumo 660LM navigaattori tilttasi päivityksiä tehtäessä. Ilmoitti vain, että ”system software missing”. Aikamoinen paniikki, kun tarkoitus oli siis viimeisen parin viikon aikana opetella navin käyttö kohtuu sujuvaksi. Koskaanhan en siis moista aparaattia ole aiemmin käyttänyt!

Laite toimitettiin välittömästi huoltoon Kööpenhaminaan (Suomessa ei valitettavasti enää ole omaa huoltoa) ja nyt monien mutkien ja hämmentävien asianhaarojen jälkeen laitteen pitäisi olla tänään Riihimäellä. No, jäähän minulle sitten huikeat kolme päivää harjoitteluun, hahaa!

Niin se, Tyynenmeren ylitys! Mieleni teki raapustaa siitä heti verekseltään, kun asia varmistui mutta maltoin mieleni tähän viimeiseen blogikirjoitukseen ennen lähtöä. Mutta siis: Mannerten välisten mp-matkailijoiden, Horizons unlimitedin sivustolta eräs kirkkokuorolaiseni bongasi nimen, jonka perusteella sitten löysi yhteystiedotkin. Vladivostokista ja Soulista löytyy nimittäin parivaljakko Yuri Melnikov ja Wendy Choi, jotka ovat aiemminkin hoitaneet tämänkaltaisia kuljetuksia. Niinpä Yuri otti asiakseen hankkia minulle ja Ransulle paikat DBS:n lautalta Vladivostokista DongHaeen Etelä-Koreaan. Wendy taas puolestaan hoitaa pyörän kuljetuksen Soulista Vancouveriin. Hintaa näille kahdelle kuljetukselle mukaan lukien omat lippuni tulee kaikkinensa noin 4300 €, joten mistään halvasta lystistä ei ole kyse. Mutta onhan se toki hirmuisen paljon vähemmän kuin se ensimmäinen tarjous pelkästä lennosta Japanista Anchorageen, jos muistatte…

Kaikki tämä edellinen tarkoittaa sitä, että Japanin sijasta menenkin Koreaan ja Alaskan Anchoragen sijasta Vancouveriin, Kanadaan. Harmikseni jouduin siis perumaan vierailun Nagoyan ortodoksiseen seurakuntaan Japanissa mutta toisaalta nyt pääsen tutustumaan ortodoksisiin kirkkoihin Busanissa ja Soulissa Koreassa. Lisäksi on varmistunut vierailuni Suomen suurlähetystössä Soulissa. Korealaiset kuulemma arvostavat Suomea ja suomalaisia hurjan paljon ja ovat todella ystävällistä kansaa. Tähän mennessä tulleiden yhteydenpitokokemusten perusteella odotan todella mielenkiinnolla vajaata viikkoa, jonka olen Korean visiitille varannut!

Yksi erityispiirre pitää mainita Koreasta ja moottoripyöristä. Turvallisuussyistä moottoripyörällä ajo on nimittäin kielletty moottoriteillä ja nopeusrajoitus on 80 km/h!!! No, pikkuteitä olisin varmaan muutenkin tuossa maantieteellisesti pikkuisessa maassa ajellut. Incheonin lentokentälle ei muuten juuri tästä syystä ajaa mp:llä. Ainoa tie, joka tälle lentokenttäsaarelle vie, on nimittäin moottoritie! Tuo ei kuitenkaan hankaloita omaa reissuani, koska pyörä pakataan Soulin alueella ennen lentokentälle kuljetusta. Soulhan muuten on kohtuukokoinen kaupunki. Alueella asuu n. 23 miljoonaa ihmistä eli puolet koko Korean väestöstä.
Tavarat on pakattu! Tai siis olen kerännyt ne tämän viikon aikana ruokailuhuoneeseen. Äkkiseltään näyttää paljolta ja mielenkiinnolla odotan, joudunko pahemmankin karsimisoperaation eteen J. Perussetin lisäksi mukaan lähtee normaalia enemmän elektroniikkaa, kun mukana on, jos jonkin näköistä kameraa ja härpäkettä. Ja vaikka tilaa on rajallisesti, yhdestä en luovu: akupunktiopiikkityynyni, joka tarvittaessa laukaisee akuutisti pahatkin niskakivut. Jos en ole siis vielä muistanut mainita, kaularangassani on enemmänkin välilevyrappeumaa ja löytyypä sieltä yksi pullistumakin… Hurjan isot kiitokset muuten Niemisen Jarmolle, joka tuunasi niskaa lähtökuntoon!

Moto-Jyskyn Tengmannin Jyrin kanssa käytiin parisen viikkoa sitten ajoharjoittelun muodossa vielä läpi mahdollisia tulevia vastoinkäymisiä noin ajamisen kannalta. Tämän ansiosta ikuinen kompastuskiveni, tiukka oikea hitaassa vauhdissa, alkoi sujua siedettävästi. Jyskyn positiiviset kommentit enduroajoharjoittelualueella toivat lisää uskoa siihen, että tulevista haasteita selvitään myös Kazakstanissa ja Mongoliassa!

Kovasti ovat tiedotusvälineet olleet kiinnostuneita matkasta. Tänä aamuna kertoilin Ylenaikaisessa tulevasta ja jokin aika sitten Keski-Uusimaa teki jutun reissusta. Tämä poiki muuten sen, että minuun otti yhteyttä keravalainen motoristi, joka oli kavereidensa kanssa lähdössä aika pitkälle samaa reittiä kohti Ulan Batoria. Viime lauantaina sitten istuttiin yhdessä hetkeksi tuijottamaan karttoja ja vaihtamaan viimeiset kuulumiset reissujärjestelyiden osalta. Miehet starttasivat matkaan jo tämän viikon maanantaina mutta koska heidän suunnitelmissaan on viettää useampi päivä Astanassa ja ajaa myös koko Mongolian pohjoinen reitti, oli ajatuksena, että Ulan Batorissa mahdollisesti tapaisimme. Toisin kuin paikallislehdessämme kerrottiin, he eivät siis ole ajamassa maailman ympäri vaan Mongoliaan ja takaisin.

Sen verran työstä on käynyt tämä matkan järjestäminen, että en enää yhtään ihmettele, miksi tämä ajamalla ajaminen maailman ympäri on aikas harvinaista. Toinen asiahan on lähteä ajan kanssa palloa kiertämään, kuten esim. suomalainen Hemuli on tehnyt. Käykääpä muuten kurkkaamassa http://www.whereishemuli.eu .Kaveri lähti v. 2012 ajamaan ja on vieläkin sillä tiellä. Oli hieman puhetta, että jos P-Amerikassa satumme samoille kulmille, vaihdetaan vähän kuulumisia.
Nyt täytyy lähteä vielä öljynvaihtoon. Sunnuntaina sitten uudet Heidenaut alle ja viimeiset 24 h toivottavasti saa vaan bostailla ja ottaa rennosti. Jos ketä kiinnostaa, niin minua voi tulla saattamaan kohti Vaalimaata tai muuten vaan moikkaamaan ennen lähtöä Riihimäen ABC-asemalle maanantaina 26.5. klo 17. Startti sitten klo 17.30!

Tässä vaiheessa haluan siteerata norjalaista seikkailijaa Aleksander Gammea:

”Tämä ei ole seikkailu vaan olotila”. Näin toivon.

Pikku-Minna Prätkähiiri

27.5.2014
Novgorodissa!

I´ve got some riding to do! Kyllä oli eilen itku herkällä lähdön hetkellä. Suuri joukko saattajia oli tullut ikuistamaan lähtöäni Rixun ABC:lle. Kiitos hurjasit kaikille kannustuksesta!
Matka Virolahdelle meni muuten mukavasti mutta vikat kilometrit tuli vettä ja rakeita niin kovaa, että kastuin huolella. Uudessa ajotakissani kun on nimittäin irrotettava sadekalvo, jota en helteen takia ollut laittanut päälle!

Mukaani Virolahdelta sain vietäväksi emännältäni Kiralta postia Kazakstaniin, Khromtauhun tulevaan majapaikkaani, joka siis on Kiran isotädin luona. Kiralle ja Martinille sekä pojille Dimalle ja Niklakselle suuret kiitokset majapaikasta!

Yö menikin sitten kohtuu levottomasti, kun tajusin, että olin unohtanut laittaa työnantajalle kahden kuukauden matkalaskun! No, asia saatiin onneksi järjestymään tiistain aikana ja sain huokaista helpotuksesta.

Tiistai aamuna rajanylitys meni täysin moitteettomasti ja olin reilussa puolessa tunnissa Venäjän puolella. Vaan sen verran menin sekaisin homman helppoudesta, että UNOHDIN RAHANVAIHDON! Niinpä kun olin tankannut 13 km päässä rajasta, käännyin takaisin! Vaan eipä minulla kiire ollut, joten nou hätä.

Matka Novgorodiin sujui melko lailla ongelmitta. Tuli huomattua, että vaikka en ollut liikkeellä pahimpaan ruuhka-aikaan, Pietarin kokoisen kaupungin ohittamisessa on oma hommansa. Tuli vedettyä jonkin sortin enskareittiä, kun vedin pientareella möykkysoralla autojonojen ohi. Miksi? No kun oli aivan järkyttävän kylmä! Sormet ovat vieläkin aika kohmeessa tai sitten ne ovat vaan turvoksissa lämpötilavaihtelusta. Mittari siis näytti alle kymmentä lähes koko matkan! Hieman harmittaa, kun yritin tuosta ohitussessiosta ottaa videonpätkää mutta Novgorodissa huomasin, että mitään ei ollut tallentunut.

Venäläinen ajotyyli on enemmän kuin tuttua muualta maailmalta: ajetaan kuin viimeistä päivää ja ohitukset ovat varsin mieleenpainuvia. Mihin näillä ihmisillä on kiire??? Mutta kyllä siinä pärjää, kun muistaa tuijottaa tarvittaessa myös taustapeileihin.

Novgorodissa isäntäperheeni tuli minua vastaan rautatieasemalle, jonka jälkeen veimme pyöräni yöksi säilytykseen talliin. Siirto-operaatiossa onnistuin tietenkin kellauttamaan Ransun kumolleen mutta onneksi ilman mitään vahinkoja! Se kun on nuo lähinnä naurettavan mittaiset jalat, jotka eivät ainakaan auta asiaa Siitä auton kyytiin ja johonkin toiselle puolelle kaupunkia heidän luokseen. Hieman hirvittää olla näin kaukana pyörästä…

Venäläiseen tyyliin kaikki paikalla olleet kerääntyivät pienen keittiön ruokapöydän ääreen iltapalalle. Pahoittelin kovasti, etten ollut muistanut tälle aika viime hetkellä löytyneelle isäntäperheelle kertoa olevani kasvissyöjä. Ruokaa kuitenkin riitti niin, että maha pömpöttää vieläkin.

Ja nyt voin kyllä sanoa, että venäjän kielen taitoni on lähinnä säälittävä! Pärjään kyllä kauppa- yms. tilanteissa mutta auta armias, kun pitäisi oikeasti keskustella. Ehkäpä se tästä reissun edetessä – tai sitten vaan hymyillään leveästi jatkossakin! Kiitos joka tapauksessa myös Dimalle ja hänen perheelleen majapaikasta! Hieman olivat hämmentyneitä, kun kuulivat millaisella matkalla, olen… Ai niin – heidän 14-v tyttärensä Nastja on hurjan menestynyt rytminen kilpavoimistelija. Onneksi voimistelutallenteiden katsomiseen ei tarvita yhteistä kieltä!

Huomenna sitten kohti Tveriä ja Pyhän Katarinan luostaria, jossa siis igumeniana toimii Heinolasta kotoisin oleva äiti Juliana. Kuulumisia tulee taas, kunhan nettiyhteys löytyy!

Prätkähiiri Minna

URALSK, KAZAKSTAN 1.6.2014

Ristiriitaisissa tunnelmissa mennään. Kun tien päällä on tai taukoa pitämässä ja uusiin paikkoihin tutustumassa, on kaikki ok vaikka olisi kuinka kuoppaista tietä. Mutta kun. Olen nyt kaatanut Ransun kolme kertaa paikaltaan syystä, että JALAT EI YLTÄ MAAHAN!
Vasemman jalan varpaan kärki, kun ei mitenkään riitä siinä vaiheessa, kun on pakko pysähtyä paikkaan, mistä et tasaista kohtaa löydä. Alkaa oikeasti ressaamaan rankanpuoleisesti, kun kaikkiin epätasaisiin paikkoihin pysähtymistä pitää epätoivoisesti vahtia. Eikä se siis aina auta, kun joskus on pakko pysähtyä hyvinkin nopeasti. Pahin sattui tänään mutta siitä lisää alla. Joka tapauksessa nyt voin jo sanoa, että ON TÄÄ SAIRAAN HULLUA TOUHUA! Mitäs läksin…

Koska edellisestä blogikirjoituksesta on kulunut tovi (nettiin ei Venäjän puolella ollut asiaa Novgorodin jälkeen!), listaan alle satunnaisessa järjestyksessä top 6 so far :

1. Tuttavuus virkavallan kanssa (sotilaat + poliisi): kolme ja puoli tuntia kuulusteluita yms., kun satuin navin ansiosta ja omaa tyhmyyttäni eksymään väärään paikkaan. Seurauksena sakot 43 €. Mutta kaikki olivat koko ajan hirmu asiallisia ja jopa ystävällisiä. Ei pelottanut mutta en uskalla kertoa asiasta tämän enempää… Paitsi että ikuiset kiitokset Mihail Andreevitsille, että olet olemassa ja osaat englantia!
2. Vierailut neljässä eri luostarissa ja tuttavuus igumenioiden (naisluostarin johtaja) kanssa: Tverin Pyhän Katarinan, Orshan Kristuksen taivaaseenastumisen, Diveevon pyhän Kolminaisuuden ja Sergiev Pasadin Sergei Radonezilaisen lavran vierailuista kohokohdaksi muodostui Sergein pyhäinjäännösten kunnioittaminen – arkku oli siis aamukuudelta auki pyhiinvaeltajia varten! Igumenioille äiti Julianalle ja Eupraksialle sydämestä kiitokset kaikesta.
3. Kaatumiset: Novgorodissa, Tverissä ja nyt viimeksi Kazakstanin tullissa kaadoin pyörä epätasaisen alustan vuoksi, kun jalat eivät yltäneet maahan. Viime mainitun seurauksena oikea peili meni poikki ja pleksi meni kappaleiksi. Pleksin sain teipattua kuntoon mutta huomenna on edessä liiman metsästys, josko tuon peilin saisi paikoilleen. Uutta systeemiä en täällä missään nimessä mistään saa!
4. Paikallis tv:n haastattelu: Novgorodissa isäntäperhe yllätti aamulla ilmoittamalla, että nyt mennään paikallisen tv:n haastatteluun. Hehee. Ei onnistunut venäjäksi mutta kelpasi niille englantikin. Samalla tuli tutustuttua Novgorodin vanhaan linnoitukseen. Suosittelen, kun on niin lähellä Suomeakin!
5. Sorsaperhe M10-tiellä: en tiedä voisiko tällaista tapahtua Suomessa, mutta olin juuri lähdössä ohittamaan rekkaa, kun vasemmalta puolelta tallusteli tielle äitisorsa seitsemän lapsen kanssa. Mitä tekee rekkakuski: no jarruttaa ja väistää oikealle! Sorsaperhe kääntyy takaisin ja toisestakin suunnasta tulee rekka, joka myös jarruttaa! Näin Venäjällä. Ja äiti lapsineen siis pääsi turvaan.
6. Kazakstanin reikätiet: nyt on kuulkaas Ukraina saanut kilpailijan teiden kunnossa! Jos Ransu tämän reissun kestää, niin se on ansainnut maailmanmatkaajien ritarikunnan platinaristin! Ja vasta alkua vähän tultu…

Venäjästä vielä muutama sana. Vastakohtien maa, jossa talot voivat olla joko hurjasti kallellaan tai uusia hienoja palatseja. Sama pätee vaikkapa autoihin ja teiden kuntoon. Tiet voivat olla hurjia pomppulinnoja tai sitten uutta hienoa asfalttia. Ja huoltoasemien vessat! Joko pihalla killillään oleva puupömpeli, jossa reikä lattiassa tai uutuuttaan kiiltelevä posliini.
Samaan hengenvetoon on kuitenkin sanottava, että 2500 km Venäjää takana ja suurin osa ihmisistä tuntuu pärjäävän ainakin jotenkin.
Ihmiset ovat pääsääntöisesti kohteliaita ja avuliaita. Bensanhinta on kohdillaan näin matkailijan näkökulmasta – keskihinta pyörii siinä 70 sentin paikkeilla / litra. Myös majoitusta löytää halutessaan hyvinkin edullisesti. Edellisen yön vietin Penzassa tienvarsi gastinitsassa hintaan 12 € + pyörän vartiointi 1,5 €. Ei paha.
Nyt sitten olenkin pakon sanelemana – saavuin Uralskiin vasta klo 22 paikallista aikaa, eikä näin ollen ollut varaa ruveta etsimään majapaikkaa, vaan oli otettava ensimmäinen, josta huone löytyi – neljän tähden hotellissa… Mutta täällä toimii netti ja pääsinpäs vihdoin tätä blogia päivittämään!

Mutta siis: älkäätten ihmetelkö, kun tämä päivittäminen saattaa välillä kestää.

Prätkähiiri Minna, joka haluaisi pitemmät jalat!

6.6.2014

SHUSHINSK, ITÄ-KAZAKSTAN: Babushka Polja, bikereita, murmeleita, hullu belgialainen ja koti-ikävää

Pohjoisen Kazakstanin läpiajaminen on osoittautunut vähintäänkin mielenkiintoiseksi ja ajatuksia herättäväksi. Uralskista lähdettyäni poliisit vetivät heti siivun ja tutkivat hyvin tarkkaan kaikki paperit. Onnekseni olin ottanut rajalta liikennevakuutuksen, koska sitä kysyivät myös. Pyörittelivät päätään mutta toivottivat hyvää matkaa, kun kerroin mistä on kyse!

Siitäpä se sitten alkoi nyt kaikkiaan n. 2000 km kestänyt aron läpi ajaminen. Pakko myöntää, että hetkittäin on tullut karmeita ajatuksia siitä, mitä jos pyörä ottaa ja hajoaa keskelle ”ei mitään”. Saattoi nimittäin olla, että tunnin aikana vastaan ei tullut ensimmäistäkään autoa! Helle paahtoi 40 asteessa eikä pienintäkään varjopaikkaa ollut missään. Parit sydämentykytykset aiheuttivat varakanisterin tyhjentämisen jälkeen tullut pieni pätkiminen, joka onneksi meni ohi, kun seuraavalla huoltsikalla otin tankin täyteen. Kohtuuvaikeata muuten tuo kanisterin tyhjentäminen, kun minä tumpelo jätin tyhjennysletkun kotiin! Hirveässä tuulessa osa bensoista roiskui minne sattuu. Kai muuten jo mainitsin, että bensa maksaa täällä huikeat 43 senttiä / litra!!!Vaihdoin aivan liikaa rahaa Uralskissa, kun en tajunnut, miten halpaa täällä kaikki on!

Teiden kunnosta vedän sanojani takaisin. Toki täältä löytyy todella huonokuntoista pätkää mutta myös uutta hienoa asfalttia sekä peruskuntoista ajettavaa. Tällaisella yhtälöllä nuo ajoittaiset pomppulinnapätkät tuntuvat vain piristäviltä 

Murmelit ovat hassuja otuksia. Tulevat tien reunaan uteliaina ihmettelemään mutta auta armias, kun yritää ottaa kuvaa, niin kipinkapin piiloon omaan murmelinkoloon! En siis todella saanut yhtään kuvaa näistä varsin kuvauksellisista eläimistä. Eläinkanta täällä on matkani aikana muuten ollut varsin lintuvoittoista korppeineen ja haukkoineen. Toki suuret lammas-, vuohi-, lehmä- ja hevoslaumat ovat tuttu näky lähes kaikkialla.

Matkalla Uralskista itään, keskellä aroa, oli pakko useampaan kertaan hieraista silmiä, kun tajusin mitä edessäni näin: vastaan tuli täyteen pakatun polkupyörän kanssa mies, joka lyhyen juttutuokion jälkeen osoittautui belgialaiseksi Derikiksi, joka on polkemassa KIINASTA BELGIAAN. Kyseiselle päivälle kaverilla oli varattuna ajomatkaksi 340 km. Niin että jos minä olen muka hullu, niin enpähän ole ainoa!

Uralskin jälkeen seuraava majapaikkani oli siis Suomessa asuvan Kazakstanista kotoisin olevan Kiran isotädin luona Khromtaun kaupungissa n. 100 km Aktobesta itään. Babushka Polja ja miehensä Volodja olivat juuri niin sydämellisiä, kuin mitä Kira oli kertonut. Vierailuni aikana kävimme mm. basaarissa ”tipuostoksilla” eli mukaan lähti 10 munivaa ja 10 lihatipua. Kanat siis kasvatetaan täällä itse, kenellä siihen on mahdollisuus. Samalla reissulla kiersimme Poljan ”ottopojan” Nurikin autolla hieman kaupunkia. Huomioni kiinnittyi siihen, miten ortodoksinen kirkko ja moskeija olivat keskellä kaupunkia lähes vierekkäin, vastakkaisilla puolilla liikenneympyrää. Sulassa sovussa siis. Mainittakoon vielä Poljan upea kasvimaa. Ei rikkaruohon rikkaruohoa missään. Siinä on mulle esimerkkiä ensi kesäksi!

Khromtaussa vietetyn ansaitun lepopäivän jälkeen matka jatkui kohti Kostanayta. Etukäteen olin epäillyt juuri tämän tieosuuden kuntoa, liekö tie lainkaan. Edelläni kulkevalta Länsisalmen Ollilta olin kuitenkin jo kuullut, että tie on ihan ajettava. Mutta mutta… toisen kerran sydämentykytyksiä aiheutti, kun tietyömaan kohdalla varsin pitkällä matkalla ollut irtosepeli laittoi Ransuparan todella koetukselle. Pyörä vatkasi aivan hurjana mutta selvisin kuin ihmeen kaupalla! Pakko oli tietyömaan jälkeen pysähtyä tasoittamaan hengitystä, kun kädet vapisivat aivan tolkuttomasti. Tietyömaan sedätkin tulivat ihmettelemään ja jo itselleni tutuksi tulleeseen tapaan haastattelemaan matkasuunnitelmistani. Tämän jälkeen matka jatkui varsinaisen, yli 100 km kestäneen pomppulinnan merkeissä.

Antonovkan kohdalla paikalliset skootteritytöt tulivat myös kyselemään ja kiljumisen määrä oli kohtalainen, kun kuulivat mistä olen. Valokuvaussession jälkeen vielä päivän viimeinen rypistys ennen Kostanayta, missä odottikin todellinen onnenpotku!

Seisoin siis tämän kohtuu suuren kaupungin keskusta-alueen tuntumassa liikennevaloissa, kun viereen ajoi pakettiauto, josta kuljettaja aivan innoissaan huusi, että meillä on ”biker-point”, tule perässä. Pidimme pienen neuvottelutauon läheisen kaupan pihalla ja tajusin, että nämä olivat juuri niitä bikereita, joista Shushinskissa oleva isäntäperheeni oli kertonut! Aivan käsittämätön tuuri, että juuri kun olen etsimässä majapaikkaa itselleni ja Ransulle, tämän kokoisessa kaupungissa paikalle sattuu yksi Kazakstanin harvoista bikereista! Ihan oikeasti etenkin täällä pohjoisessa pyörät ovat TODELLA harvinainen näky. Ajoin yli 200 km näkemättä ensimmäistäkään moottoripyörää. Ei ihme, että kiinnostuksen ja kuvaamisen määrä on ollut melkoinen tällä osuudella.

Steppe Ridersin kerhotila oli varsin perinteinen mutta täytyy sanoa, että kaikki muu oli mieletöntä plussaa. Kerholaiset,joista erityisesti mainitakseni minut kaupungilta löytänyt 2 m 10 cm pitkä Ivan ja ainoa jonkin verran englantia osannut Andreij, mm. korjasivat hajonneen peilini (mulla on siis jälleen myös oikeanpuoleinen peili JIIHAA!) ja laittoivat minulle iltapalaksi salaattia! Yöksi pyöräni työnnettiin sisälle kerhotilaan. Nyt on sitten Touringin tarra koristamassa kerhotilaa ja lupasin kotiin päästyäni lähettää heille reissupaitani muistoksi. Koplalle pitäisi saada myös lisää tarroja, niin voisin niitä sitten vaikka jälkeenpäin perästä lähetellä. Summa summarum: koko vierailuni ajan minulle oli tunne, että he pitivät minua täysin tasavertaisena kuljettana, eikä kukaan maininnut sanallakaan siitä, että olen nainen.

Kostanayn ja Shushinskin välinen 700 km matka oli ehkä liiankin helppoa ajettavaa (noudatin kerholaisten antamaa reittiohjeistusta), koska matkalla iski aivan karmea koti-ikävä. Ennen lähtöä Olli latasi puhelimeeni musiikkia, mutta enhän minä tumpelo niitä sieltä löydä, että voisin laittaa napit korviin ja kuunnella musiikkia, enkä niinkään pyöritellä kaikenlaisia epämääräisiä ajatuksia mielessäni! Voi kyynel. Ihan kirjaimellisesti siis.

Nyt yritän kuitenkin keskittyä viimeisiin Kazakstanin päiviini. Isäntäperheeni Jevgeni ja Tatjana haluavat viedä minut huomenna tutustumaan pääkaupunki Astanaan, joka siis sijaitsee n. 250 km täältä etelään. Niinpä siirrän Venäjän puolelle paluutani vuorokaudella, koska sen verran reippaasti on matka edennyt, että välipäiviä on varastossa vielä runsaasti.

”Jokaisella on oikeus sukeltaa sielunsa syövereihin – tämä matka antakoon minulle siihen mahdollisuuden”

Prätkähiiri Minna

9.6.2014

NOVOSIBIRSK – SIPERIA KUTSUU!

Hehee – täällä sitä nyt ollaan, SIPERIASSA NIMITTÄIN! Edellisen kirjoitukseni jälkeen lämpömittarin lukema on laskenut laskemistaan ja pyörii nyt siinä kymmenen asteen nurkilla. Pakko sanoa, että ihan tällaiseen en ollut varautunut vaatteita pakatessani. Mutta nou hätä, kerrospukeutuminen auttaa 

Astanan reissu jäi sitten väliin, kun isäntäperheen suunnittelema opastettu bussiretki oli peruuntunut vähäisen osanottajamäärän takia. Näin ainakin ymmärsin. Vaan enpä alunperinkään ollut suunnitellut visiittiä tuohon yhteen maailman kalleimmaksi ja kimaltavimmaksi sanottuun paikkaan! Aivan upea oli sen sijaan perjantainen retki Shushinskin ympärillä olevaan Burabayn kansallispuistoon. Tuntuu lähes absurdilta, että yht´äkkiä keskelle tasaista maastoa on putkahtanut tällainen järvien ja vuorten rykelmä. Ei ihme, että paikalliset hakeutuvat sinne sankoin joukoin!

Minullapas on nyt kikkarat ja senttejä hiuksista lähti aikas monta! Kävin nimittäin Shushinskissa kampaajalla ja hintaa permanentille ja leikkaukselle tuli yhteensä 23 €!!! Käsittämätön hinnanero Suomeen nähden. Ajatus kampaajareissusta syntyi, kun kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, olin vaihtanut hieman liikaa rahaa ja edellisestä kampaajakäynnistä oli ehtinyt vierähtää aikaa jokunen vuosi…

Puhuin muuten ihan omiani, että Shushinsk olisi Itä-Kazakstanissa! Jos katsotte karttaa, huomaatte sen olevan hyvin pohjoisessa ja itäisimmälle rajalle on vielä matkaa.

Seuraavaksi suuntasin takaisin äiti-Venäjän puolelle, Omskiin. Matkalle mahtui kaikenlaista pientä jännityksen poikasta, esim., kun poliisit pysäyttivät kahteen kertaan – ensimmäisellä taas vain perinteistä paperiselvittelyä mutta jälkimmäisellä olin tietämättäni ajanut 50:n alueella 80:aa! Poliisi kävi läpi papereita ja tuumaili kovasti, että ”problem, problem”. Pokkana vaan meitsillä smaili päällä koko ajan ja hirveät pahoittelut, etten ollut huomannut rajoitusta ja niinpä setä lopulta toivotti hyvää matkaa – ilman sakkoja! Hyvä niin, sillä totuus on, että suin surminkaan en aja rajoitusten vastaisesti, vaikka suurin osa täällä päin niin tuntuu tekevän. Yritän tarkoituksellisesti sulkea pois kaiken ylimääräisen kontaktin viranomaisten kanssa. Rajanylitys meni muuten tällä kertaa täysin ilman ongelmia ja pyörä pysyi pystyssä 

Omskiin saavuin myöhään illalla ja isäntäperheeni tuli noukkimaan minut kadunvarresta ”läheltä” heidän asuntoaan (todellisuudessa matkaa oli vielä 10 km!), koska navini karttaohjelma ei nyt suostu tunnistamaan oikein mitään katuja. Varsin harmillista ja hieman hankaloittaa matkantekoa. Heitä odotellessani minua pysähtyi viihdyttämään paikallinen Kawasaki ZZR 600- kuski. Ihan kaikkea en kaverin jutuista ymmärtänyt mutta sen ainakin, että Suomi on hyvä lätkässä mutta VENÄJÄ ON PARAS! Jepjep.

Omsk on kohtalaisen kokoinen miljoonakaupunki ja niinpä isäntäni aamulla saattoivat minut aina Novosibirskiin menevälle ulosmenotielle. Ihmiset ovat kyllä olleet aivan mielettömän ystävällisiä ja avuliaita koko matkan ajan. Ei voi kuin kumartaa syvään ja esittää nöyrimmät kiitoksensa!

Tästä siirtymästä mainittakoon, että jos ei tähän mennessä montaa moottoripyörää ole vastaan tullut, niin nyt tuo määrä ainakin tuplaantui. Laskin peräti seitsemän matkapyörää 700 km:n matkalla. Se on ihan oikeasti aikas paljon, kun esim. koko Kazakstanissa oloaikanani vastaan tuli kolme pyörää.

Novosibirskissa olisin taas ollut ihan hukassa, jos en olisi bongannut paikallista Yamaha YZF R6-kuskia, joka seisoi risteyksessä. Äkkiä neuvoja pyytämään ja kaveri meinasi, että ”aja perässä”. Näin siis löysin tämänhetkisen emäntäni Galinan ja saimme siirrettyä tavarat sisälle asuntoon ja pyörän vartioidulle parkkipaikalle.

Galina on entinen englanninopettaja, joten tällä kertaa kieliongelmia ei ole ollut. Teimme varsin onnistuneen retken paikalliseen lähellä sijaitsevaan ”aurinkomuseoon”, josta löytyy mm. ylläpitäjänsä Valerin (Galinan ystävä) puukaiverruksia erilaisista aurinkoaiheista ympäri maailmaa, sekä muuta aurinkoaiheista materiaalia. Lisäksi hän tarjosi lyhyen ”konsertin” varsin erikoisilla soittimilla. Vai oletteko joskus kuulleet soitettavan esim. bila-nimistä soitinta? Se koostuu erikokoisista metallilevyistä, joita sitten soitetaan yhdessä ja erikseen. Sanoisin, että soittimen synnyttämä äänimaailma oli erittäin mieleenpainuva ja upposi ”luihin ja ytimiin”! Retken päätteeksi kävin, kuten niin monena aikaisempanakin päivänä, sytyttämässä tuohukset paikallisessa kirkossa matkailjoiden suojelijan Pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän sekä ylienkeli Mikaelin ikonien eteen.

Huomenna sitten syvemmälle Siperian uumeniin eli kohti Krasnojarskia. Ulan Batorista, Mongoliasta sain muuten juuri viestiä, että ovat varanneet minulle petipaikan paikallisesta motoristien suosimasta majatalosta. Tuntuu hurjalta ajatella, että vielä tällä viikolla olisin Mongoliassa. Aargh! Kunpa vaan tuo navi löytäisi jälleen yhdessä miljoonakaupungissa perille!

Tässä vielä loppuun muutama fakta:
– takana 6000 km, edessä n.20 000 km
– vasemmassa kädessä yksi toooodella iso rakko, oikeassa pari pientä
– lämpötilat matkan aikana vaihdelleet välillä +7 – +40
– 92-oktaanisen bensan hinta Venäjällä n. 63senttiä / l ja Kazakstanissa 43senttiä / l
– kolme rajanylitystä
– kolme paikaltaan kaatumista
– yksi läheltäpititilanne, kun moposetä teki u-käännöksen eteen hieman ennen Diveevoa
– 14 matkapäivää, joista 11 ajo- ja kolme välipäivää
– päivämatkat välillä 192–701 km
– YKSI sadepäivä
– kaksi ison joen ylitystä: Volga ja Ob
– vastaan tulleita matkamoottoripyöriä 14kpl
– kaksi miljoonakaupungin läpiajoa (eikä enempää tarvitsisi tulla… vaan minkäs teet)

Kun vaan Ransu kestäisi, niin sitten minäkin…
Prätkähiiri-Minna

12.6. Tulun – lentäviä kameroita ja pohojalaasmotoristeja

Paljon on taas ehtinyt sattua ja tapahtua viimeisten n. 1500 km:n aikana. Vaan tänäänpä se oikein huipentuma sattui, kun vajaan satasen vauhdissa yht´äkkiä go pro kameran varsi katkesi (vielä ihan hyvällä tieosuudella!) ja laite lensi taivaan tuuliin! Äkkiä tien sivuun ja osien metsästykseen. Noin puolen tunnin hakemisen jälkeen kameran kaikki osat olivat tallella JA EHJIÄ! Aivan käsittämätöntä, koska perässäni ajoi tapahtumahetkellä rekka ja olin aivan varma, että löytäisin vain murusia. Ja mikä ihan oikeasti on uskomattominta, on se, että LAITE TOIMII! Joka ikinen osa siis oli joko tiellä tai tien sivussa ERIKSEEN, muistikortti mukaan lukien. Jos minen ole sukua Hannu Hanhelle, niin ei kukaan!

Joka tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että ajokuvaukseen tulee väistämättä pieni tauko. Täytyy katsoa, missä välissä ehtisi tuunata kiinnityssysteemejä niin, että pääsisi taas kuvaamaan.

Kaikkea muutakin mukavaa tai vähemmän hilpeätä on matkalle mahtunut. Epäonnekseni ajoin tiistaina peräti kahden suurkaupungin läpi ja täytyy sanoa, että jälkimmäisellä kerralla Kemerovossa, ei itku ollut kaukana. Mutta kyllähän se liikenne aina lopulta antaa periksi ja pääsin sitten siitäkin kaupungista ulos!

Kolmas yö peräkkäin gastinitsassa ja tuntuu, että mitä lähemmäs pääsee Baikalia, sitä korkeammaksi hinnat nousevat. Tänään sain tuntumaa siihen, että kyllä hintojakin voidaan tiputtaa, kun vaan näyttää tarpeeksi surkeaa naamaa. Lähtö oli 2400 ruplaa ja lopullinen hinta 1150! En ole koskaan osannut tinkiä mutta näköjään siihen riittää ryvettyneen motoristin outlook ja surumielinen katse, heh.

Jättimukava yllätys oli, kun Novosibirskin ja Kemerovon välissä alkoi pukkaamaan tekstiviestiä, että sieltä on kaksi suomalaista tulossa vastaan! Niinpä sitten Tomskin risteyksessä koettiin hilpeä suomalaistapaaminen! Kyseessä kun olivat juuri ne kaksi, etukäteen mielestäni täysin umpikahjoa pohojalaasta, jotka olivat lähteneet ajamaan viidessä viikossa Vladivostokiin ja takaisin. Olimme siis kevättalvella olleet puhelinyhteydessä ja vaihtaneet hieman ajatuksia tulevasta. Lisäksi sain pari päivää sitten viestiä Länsisalmen Ollilta, että kaverukset ovat hurjan Mongoliaosuuden jälkeen päässeet Ulan Batoriin ja lepäilevät siellä muutaman päivän ennen paluumatkaa. Sovimme mahdollisen tapaamisen Ulan Uden tienoille.

Paikalliset bikerit ovat jälleen tehneet tuttavuutta ja olleet hurjan avuliaita. Eilen Kanskissa paikallinen ärräpyöräkuski poimi minut kaupungin keskustasta ihmettelemästä ja opasti sopivaan majataloon. Tätä ennen jossain Krasnojarskin itäpuolella Honda Blackbirdiä kuljettanut Dmitri halusi tarjota sapuskat. Sen verran ymmärsin hänen jutuistaan, että on kahdesti tehnyt pidemmän tourin Euroopassa. Toisella kerralla ajaen huimat 18tkm 30 päivässä!

Huomenna siis edessä BAIKAL! Mikäli kaikki menee yhtä hyvin kuin tähänkin asti, sunnuntaina pitäisi olla sitten jo Ulan Batorissa, Mongoliassa. Toivotaan, että teiden kunto ei tästä hirvittävästi heikkene. Tänään oli nimittäin paikoitellen sen luokan tärinää, että hirvitti Ransun puolesta. Minä kyllä kestän – ainakin vielä – mitä nyt vähän polvissa tuntuu… Heidenaun renkaat ovat tähän mennessä muuten osoittautuneet todella hyvän maineensa veroisiksi. Kiitoksia vaan hurjan paljon kaikille asiaan vaikuttaneille!

Kun kerran aloitin ne loppusiteeraukset, niin tätä tämänkertaista pitää hieman avata. Jos tiedätte Roberto Benignin Oscareitakin kahmineen elokuvan ”Ihana elämä”, niin siinähän RB hokee tulevalle vaimolleen ”La principessa”! Ks. elokuvaan liittyen sain kerran hollantilaiselta tuttavaltani nimityksen ”La motoprincipessa”. No, nyt taitaa jo olla liikaa ikää prinsessaksi mutta silti Maija Vilkkumaata siteeraten, koska välillä on ollut hieman hankalaa matkan aikana:

”Ei saa surettaa, leikittäiskö prinsessaa!”

Siperian Prätkähiiri La Motoprincipessa Minna

14.6. FIILIKSIÄ BAIKALILTA

Terveiset Baikaljärven rannalta Babushkinin kylästä! Tämän päivän ajomatka jäi varsin lyhyeksi, kun sovimme tapaamisen Mongolian sankareiden kanssa. Vaan ei haitannut, koska aikaahan minulla riittää ja tämän päivän vajaan kahdensadan kilometrin osuus oli kohtalaisen kovaa röykkyytystä.

Löysin siis tienvarsigastinitsan, josta löytyvät kaikki tarvittavat herkut: ilmainen WIFI, vartioitu parkkipaikka, ravintola ja kohtuuhulppea SAUNA! Tällaisen kun löytää ja hintaa oli vielä varsin kohtuulliset 1000ruplaa (n. 22 €), niin ei kannattanut jäädä arpomaan.

Irkutskin jälkeen, Baikalia lähestyttäessä, alkoivat maisemat toden teolla muuttua. Nyt mentiinkin sitten jo mäkeä ylös ja mäkeä alas lähes Alppien tyyliin. Mutkaisilla vuoristo-osuuksilla kiltisti rekkojen perässä jonottaen! Ensimmäisten lumihuippuisten vuorien näkeminen sai haukkomaan henkeä. Ja kun Baikal kaikessa mahtavuudessaan lopulta oli edessä, oli aika pienen ihmisen taas tuntea suurta kunnioitusta luontoamme kohtaan.

Edellisen yön majapaikkani pienessä Kultukin kylässä aivan Baikalin lounaiskärjessä tuntui olevan venäläisten motoristien suosiossa. Suurta kunnioitusta herätti, kun Arghangelskista (n. 600 km matkaa) oli paikalle saapunut jo jonkin verran ikää omaava Sergey pienellä 200cc kiinalaisella pyörällä, johon oli tuunattu, jos jonkinlaista lisävarustetta.

Koska aamulla ei ollut kiire, sain viriteltyä ilmastointiteipin avulla jonkinnäköisen kuvaussysteemin katkennutta go pro:ta varten. Peräti yhden pätkän onnistuinkin kuvaamaan mutta parhaat pätkät Baikalin varrelta jäivät jostain syystä tallentumatta. Varsin harmillista sanoisin. Täytyy vielä huomenna kokeilla, josko edes jotain materiaalia tuosta sykähdyttävästä järvestä saisi mukaan.

Tuli mieleeni, että jos ketä kiinnostaa aiemmin mainitsemani ”olotila”, jossa nyt olen, niin päiväni ovat keskimäärin seuraavanlaisia: herään, pakkaan, syön jotain pientä, pakkaan pyörän, ajan, tankkaan (pyörän, yleensä en itseäni…), ajan, tankkaan jne., etsin vessapaikkaa (liian monta kertaa päivässä, hohhoijakkaa…), otan kuvia, rasvaan ketjut (useampaan kertaan, jos tarvis), tarkistan öljyt ja rengaspaineet, haukkaan ehkä puolikkaan proteiniipatukan tai pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä, etsin majapaikan, jos ei ole myöhä käyn hetken ihmettelemässä tienoota, syön, kirjoitan päiväkirjaa, luen tai katselen koneelta dekkarin ja sitten nukkumaan. Välipäivät ovat tietenkin asia erikseen mutta ajopäivät ovat siis juuri edellä mainitun kaltaisia. Sinne väliin sitten mahtuu sitä kaikkea ”sattuu ja tapahtuu” osastoa, joita olen kirjoituksissani avannutkin.

Mitä idemmäs olen tullut, sitä harvemmin on enää näkynyt kirkkoja tai ne ovat muuttuneet kooltaan pienemmiksi. Muuten esim. rakennustyyli vanhoine hirsimökkeineen on yllättävät samanlaista täällä kuin esim. Pietarin ja Moskovan välillä. Välimatkaa kuitenkin on jo tuon 7000 km!

Seuraavan kerran tuonkin sitten jo toivottavasti terveiset Ulan Batorista, Mongolian pääkaupungista.

”Edessäsi maailma, käsissäsi unelma. Kohti ääretöntä!”

Pikkuinen prätkähiiri Minna

17.6.2014

ULAN BATOR – MAAILMAN KORKEIMMALLA SIJAITSEVA PÄÄKAUPUNKI

Kolmas päivä Mongoliassa vetää mietteliääksi. Ulan Batorin suurkaupungin meno ei välttämättä ole tarkoitettu minulle ja ajatus täällä vietettävien päivien määrästä on kaventunut. Siitäkin huolimatta, että paljon mielenkiintoista ja mukavaa on tapahtunut.

Babushkinissa, Baikal-järven kaakkoisreunalla tapasin siis ”Mongolian sankarit”, Ollin, Jarin ja Arton. Hurjia olivat matkamiesten kertomukset pohjoisen Mongolian läpiajamisesta. Lunta, pehmeää dyynihiekkaa sekä kartalle merkittyjä mutta käytännössä olemattomia teitä oli matkalle mahtunut. Kiitollinen olen, että ajoissa tajusin, ettei kyseiselle osuudelle ole mitään asiaa yksin.

Niinpä siis sunnuntaiaamuna starttasin kohti Ulan Udea ja Mongolian rajaa. Matka sujui mainiosti ja rajamuodollisuuksiin meni ”vain” 2½ tuntia! Tähän mahtui mukaan mm. rajavartian koeistumiset ja poseeraamiset Ransun selässä sekä toisen tullivirkailijan epätoivoinen yritys saada kirjattua Ransun tiedot suomalaisesta rekisteriotteesta.

Yöksi jäin rajan tuntumaan Sukhbataarin pikkukaupunkiin, josta löytyi varsin mainio hotellihuone hintaan 12 €. Tunne rajan ylityksestä ja Mongoliaan saapumisesta oli pakahduttava ja jatkui seuraavana päivänä, kun starttasin vuorten läpi kohti pääkaupunki Ulan Batoria.

Tuon n, 350 km:n matkalle mahtui paljon mielenkiintoista nähtävää ja unohtumattomia kokemuksia. Varsin pian startin jälkeen tapasin kaksi sveitsiläistä pyöräilijää, jotka olivat polkemassa Irkutskista Ulan Batoriin tarkoituksena jatkaa siitä junalla Pekingiin. Tätä ennen olivat polkeneet jo Bernistä Moskovaan ja siitä jatkaneet Trans Siperian junalla Baikalille.

Vuoristomaisemat, jurtat, paimenet, jakit, hevoset, lehmät, lampaat, siat, vuohet jne. pysäyttivät kuvaamaan lukuisia kertoja. Halu tallentaa kuviksi kaikki tämä suomalaiselle niin erilainen, oli valtava. Tien kunto vaihteli laidasta laitaan tällä ”Mongolian highwayksi” kutsutulla tiellä. Kerran jouduin jopa pysähtymään suunnitellakseni mahdottomalta näyttävän esteen ylitystä. Kuvasinkin paikkaa mutta jälkeenpäin kuvia katsellessani jouduin toteamaan, etteivät ne paljastaneet todellisuutta. Tässä tapauksessa tein päätöksen kääntyä ympäri ja siirtyä vähän matkan päässä läheiselle hiekkatielle, jonka ulkonäkö oli onneksi pettävä. Pohja oli kova ja siis erittäin ajettava kaltevuudestaan huolimatta.

Ulan Batoriin saavuttuani jouduin jo kolmannen kerran matkan aikana toteamaan suurkaupungin liikenteen ongelmat. Täällä kun vielä ikävän lisämausteen tuo paikallinen varsin välinpitämätön liikennekulttuuri. Joka suunnasta puskee päälle busseja, maastureita, henkilöautoja jne. Niinpä väistämätön oli edessä lähes ydinkeskustassa eräissä liikennevaloissa: menetin tasapainon ja pelastusyrityksistäni huolimatta Ransu parka oli hetken päästä kumollaan. Takanaolevasta autosta tuli kaksi miestä auttamaan ja pääsin jatkamaan matkaa ilman vahinkoja. Mutta varsin haastava oli tuo lähes kaksituntiseksi venynyt laupungin läpiajaminen!

Hieman kaatumiseni jälkeen tapahtui tämän päivän maailman globaaliudesta kertova erittäin positiivinen yllätys. Jälleen seistessäni liikennevaloissa, vierestä kuuluu yht´äkkiä selvällä suomella; ”moikka!” Käännyn katsomaan ja vieressä olevan skootterin selässä oleva mongolialaismies alkaa juttelemaan SUOMEKSI! Liikenteen hitaasti edetessä minulle selviää, että kyseessä on Suomessa jo seitsemän vuotta asunut ja suomalaisen naisen kanssa naimisissa oleva Tulga. Olivat saapuneet lomailemaan Ulan Batoriin Tulgan vanhempien luo. Vaihdoimme yhteystietoja ja katsotaanpa, pääsisinkö peräti kyläilemään paikallisen perheen luo!

Oasis Guesthouse, jossa nyt majailen, on bikerien suosima majapaikka ja täällä oloaikanani paikalla on ollut motoristeja ainakin Englannista, Norjasta, Venäjältä, Sveitsistä, Ranskasta ja jopa Islannista! Kuulumisia ja matkakertomuksia sekä -suunnitelmia on vaihdettu. Lisäksi norjalaisen Espenin repusta löytyi aivan käsittämättömällä tavalla ylimääräinen laturi go pro kameraani. Kamerasta kun oli sittenkin tuon ”lentoepisodin” seurauksena hajonnut latausliitin. Aikaisemmin olin jo saanut Mongolianmatkaaja Jarilta lisäosia katkenneeseen varteen. Alkaa jo epäilyttää tämä hieman liian hyvä tuuri…

Nimittäin: Ulan Batorissa on siis myös ortodoksinen Pyhän Kolminaisuuden kirkko (rak. 2009), jonka olin kaupungin läpiajaessani huomannut. Niinpä tänään kävin turhaan kolkuttelemassa kirkon suljettuja ovia. Viereisestä rakennuksesta, jossa seurakunnalla on toimitilat, löysin kyllä ihmisiä, mutta jotka valitettavasti eivät pystyneet minua auttamaan. Hieman pahoillani lähdin kävelemään kaupungin keskustaa kohden, kunnes vähän matkan päässä kohtasin tutunnäköiset vaatteet: eurooppalaisen näköinen mies papin stikari päällä! Pysäytin hänet ja hän osoittautui todellakin isä Alekseiksi, joka toimii pappina em. kirkossa. Yhdessä siis siirryimme kirkkoon ja juttutuokiomme venyi yli tunnin mittaiseksi. Hän kun oli opiskellut Sergiev Pasadissa teologiaa ja latinalaisia kieliä, niin englanti taipui erittäin hienosti.

Niinpä voinkin nyt lähettää hänen erittäin lämpimät terveisensä kaikille Suomen ortodokseille! Oli kyllä mielettömän mukava kohtaaminen, jonka päätteeksi luin ja lauloin suomeksi suurehkon kirkon varsin mielenkiintoisessa akustiikassa. Lienee ollut ensimmäinen muttei toivottavasti viimeinen kerta, kun ks. kirkossa kuullaan suomea!

Ruokaongelma tuli tämän päivän osalta ratkaistua sillä, että löysin läheisen basaarin irtomyynnistä, valmista aika tulisesti maustettua tofua ja merilevää. Siihen salaatti kyytipojaksi, niin johan olivat ravintoarvot kohdallaan! Jos en muuten ole vielä muistanut mainita, niin teräspakkini on toiminut täydellisesti tähän asti eli minkäänlaisia vatsavaivoja en ole saanut. Koputetaan puuta…

Hieman ovat siis avoimena loppuviikon suunnitelmat. Niin että missähän sitä juhannusta viettäisi, heh! Vasta 2.7. on lähtö Vladivostokista Koreaan ja vaikka matkaa sinne täältä on ”vain” 4000 km, luulen matkan vievän itse itseään. Kuten tähänkin saakka.

Villihevosten maasta,
Prätkähiiri Minna

(toim.huom. teknisten syiden takia kuvat eivät valitettavasti siirtyneet tällä kertaa Suomeen asti)

CHITA – Burjatian sydämessä – ensimmäinen 10tkm takana!

22.6.2014
Tällä kertaa terveiseni tulevat Chitasta, reilun 300000 asukkaan kaupungista Burjatian tasavallasta. Kuten jo edellisessä kirjoituksessa epäilin, Mongoliassa oloaikani lyheni parilla päivällä. Tosin lähinnä sääolosuhteiden vuoksi. Alueelle oli ennustettu kahden päivän rankkasateita ja ukkosmyrskyjä, joiden jäljiltä teiden kunto olisi ollut minulle liian haastava.

Niinpä pakkasin Ransun, viritin go pron paikalleen ja suuntasin takaisin kohti Venäjää. Ulan Batorin osuuden ajoin yhdessä islantilaispariskunta Höglin ja Unnurin kanssa. Löysimmekin sopivan kiertoreitin kaupungin eteläpuolelta ja vältyimme keskustan pahimmilta ruuhkilta. Tämän jälkeen he suuntasivat kohti keskistä Mongoliaa ja minä pohjoista kohden. Matka Ulan Batorista Suhkhbataariin lähelle rajaa sujui täysin ongelmitta ja pienestä sateesta huolimatta sain kelvollista kuvamateriaalia molemmilla kameroilla.

Rajanylitys sujui tällä kertaa todella mutkattomasti ja aikaa kului molempiin tulliselvityksiin vain yhteensä vajaa 1½ tuntia. Menomatkalla tutuksi tulleet virkailijat tulivat heti tervehtimään ja toivottivat hyvää matkaa.

Ulan Uden eteläpuolelta löysin tähän mennessä mieleenpainuvimman majoituksen. Kyseessä oli ”jurttacamping”, josta sain itselleni kohtuuhintaan 1250 ru kokonaisen puujurtan. Hintaan kuului oma aidattu piha puugrilleineen, keinuineen ja ruokakatoksineen sekä tietenkin varsinainen jurtta (Mongoliassa ”ger”), joka yllätyksekseni oli täysin varusteltu – ja suihkusta tuli lämmintä vettä! Kylän ruokakaupasta kävin hakemassa evästä ja tekemässä tuttavuutta paikallisten kanssa. Jälleen toistuivat jo tutuksi tulleet kysymykset, kuten ”yksin?” ja ”eikö sinua pelota?”. Kohtuu sujuvasti osaankin jo näistä venäjäksi haastella :). Ilta ”omalla” pihalla ja puujurtassa tuntui todella rentouttavalta ja ihan oikealta lomalta!

Juhannusaattoaamuna en pitänyt kiirettä matkaanlähdön kanssa, koska kuten jo aiemmin on tullut todettua, olen edellä aikataulusta, eikä pitkiä päivämatkoja ole tarvis ajaa. Tai näin luulin… Ongelmaksi nimittäin osoittautui sopivan majapaikan löytäminen matkalla kohti Chitaa. Ensimmäistä kertaa matkan aikana jouduin myös hieman viileähköstä kohtelusta osalliseksi. Suuren motellin omistaja / johtaja kun ilmoitti minulle, että hänellä on jäljellä enää 2000 ruplan huoneita – ota tai jätä. Kello oli tässä vaiheessa jo melkein iltakahdeksan ja paikka oli täysin tyhjä! Minä jätin eli palasin takaisin vesisateeseen ja jatkoin matkaani. Varsin tuima kohtelu sai minut ensimmäistä kertaa matkan aikana mutristamaan suutani ja periksiantamattomuus nosti päätään. Tässä vaiheessa vesisade oli myös muuttanut tietyömaiden kohdalla tien pinnan aikamoiseksi mutavelliksi mutta pienen alkuhaparoinnin jälkeen ajaminen liukkaalla pinnalla alkoi sujumaan.

Kolmannella yrittämällä löysin itselleni varsin kodikkaan pienen majatalon, jossa hintaa petipaikalle tuli vain 600 ruplaa. Virittelivät minulle mainion juhannusaattoillallisenkin!
Majatalon isäntä oli muuten kotoisin Georgiasta ja kovasti kehui kotimaataan ja naapurimaa Armeniaa. Molemmat maat ovatkin jo pitkään olleet matkustuslistallani. Eiköhän pyörän keula jossain vaiheessa siihenkin suuntaan käänny!

Seuraavan päivän osalta täytyy esittää pahoitteluni: unohdin nimittäin laittaa SPOT-paikannuslaitteeni päälle! Matkaa Chitan kaupunkiin oli tosin enää vain reilut 100 km mutta tämä siis tiedoksi, etteivät ne, jotka spottiani seuraavat, ihmettele moista rakoa. Chitasta löysin – jälleen kerran – paikallisen motoristin neuvojen perusteella varsin mainion ja edullisen hotellin aivan kaupungin keskustasta.

Chitan kaupunki on ehkä tähänastisista kaupungeista mukavimman tuntuinen. Kaupungin yleiskuva on siisti ja avara. Itselleni tärkeätä oli myös se, että sopivan matkan päässä olisi kirkko, johon pääsisin sunnuntailiturgiaan. Hotellistani onkin vain n. 10 minuutin kävelymatka Kazanilaisen Jumalansynnyttäjän ikonin katedraaliin. Kävin jo eilen tutustumassa kirkkoon ja sain erittäin lämpimän vastaanoton kirkon henkilökunnalta, sekä eräältä vanhemmalta rouvalta, joka kädestä pitäen kuljetti minua kirkossa! Tänä aamuna siis pääsin osallistumaan liturgiaan ja tulipahan taas laulettua muun kirkkokansan mukana Herran rukous, suomeksi tietenkin!

Koska netti täällä toimii vallan mainiosti, päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja varasin jo petipaikan itselleni sekä Habarovskista että Vladivostokista. Tällä kertaa hostelleista, koska hotellihinnat ovat kohtuukorkeat. Lomakausi on jo pikkuhiljaa käynnistynyt täälläkin päin ja molemmat kaupungit tuntuvat olevan varsin suosittuja matkailukohteita.

Mikäli matka jatkuu kuten tähänkin asti – ilman suurempia ongelmia – kuulette matkastani seuraavan kerran jo lähes auringonnousun tuntumasta Habarovskista!

Jo seitsemän tunnin aikaerolla Suomeen,
Prätkähiiri Minna

Habarovsk – kuukausi reissua takana

27.6.
Habarovskissa sataa. Ja on kuuma. Ei välttämättä mikään miellyttävin yhdistelmä mutta pakotti todelliseen lepopäivään kaupungilla kiertelyn sijaan. Siperian halkominen, kun on pikkuisen jo laittanut kropan koetukselle – tai ainakin kankkulihakset, heh.

Chitasta lähdön jälkeen päivät ovat olleet kutakuinkin samanlaisia maisemien välillä onneksi vaihdellessa. Välillä tasaista välillä taas käyden hyvinkin korkealla – niin, että saa kunnolla nieleskellä, kun korvat menevät lukkoon! Metsä taas saattaa hyvinkin äkkiä vaihtua suomaiseksi upeine kukkaloistoineen. Kamera on räpsynyt, kun olen ottanut kuvia mitä upeimmista erilaisista liljoista, joita täällä kasvaa villinä!

Majoitukset ovat taas vaihdelleet laidasta laitaan, mutta hintataso on pysynyt hyvinkin kohtuullisena kaikkialla. Toki siihen saattaa vaikuttaa sekin, että olen oppinut kysymään makuupaikkaa huoneen sijasta. Vaikka sitten maksankin vain yhdestä paikasta, saan yleensä pitää itselläni koko huoneen, koska täälläpäin mitä ilmeisimmin naiset matkustavat harvoin yksin. Tänään kuitenkin sain kämppiksen itselleni tähän piskuiseen, ehkä n. viiden neliön huoneeseen. Magadanista (jonne siis menee ihkauusi tie!) kotoisin oleva Taisia oli saapunut tänne saakka silmälääkäriä varten! Magadanista on tänne siis n. 3500 km…

Ikään kuin pieni siivu historiaakin tuli matkalla vastaan. Tapasin nimittäin Sahalinin saarelta Suzukillaan matkaan lähteneen japanilaisen Yuichin. Jos katsotte kartasta, huomaatte, että Sahalinin saari kuuluu Venäjälle. Silti Yuichi oli täysin japanilainen, eikä omien sanojensa mukaan puhu venäjää kuin pari sanaa. Kaksi viikkoa aiemmin liikkeelle lähtenyt nuorimies oli myös matkalla maailman ympäri. Tosin hänellä oli tähän varattuna kaksi vuotta! Mistä tuli taas mieleen, että suosittelen edelleen lämpimästi todellisen bikerin eli Hemulin kotisivujen tarkastelua osoitteessa http://www.whereishemuli.eu . Hemulin halusin mainita vielä erikseen,

KOSKA:
Pari viimeistä päivää on ollut aika vaikeata. Eilen tuli kesken ajomatkan hirmu ontto ja ahdistunut olo. Pienen itsetutkistelun jälkeen tajusin, kuinka hirvittävästi kaipaan ”oikeaa tekemistä”. Ei sillä, etteikö ajaminen ja reissaamiseen liittyvät asiat tavallaan niitä olisi mutta siis kaikkea saunanlämmityksestä ruuanlaittoon ja nurmikonleikkuuseen. Nytkin olin varannut itselleni tämän hostellipaikan ihan vain siksi, että täällä pääsisin laittamaan kunnon keittiössä kunnon kasvispöperöt itselleni! Vaan kuinkas kävikään – ”keittiö” osoittautui jääkaapiksi, vedenkeittimeksi ja mikroksi. Haahhaah! Alkutyrmistyksen jälkeen painelin paikalliseen markettiin ja sain jotain kehiteltyä noillakin välineillä. Kun paha olo tänään vielä jatkui, pakotin itseni ulos sateeseen happihyppelylle ja sen jälkeen haukkasin taas palan Hemulin matkaa. Ja ostin mansikoita. Ja kuuntelin Housemartinsia. Ja skypetin Ollin kanssa. Helpotti.

Huomenna sitten kohti Vladivostokia, missä paikallinen seurakunta majoittaa minut ja Ransun. On muuten Kazanskajan kirkko eli terveisiä vaan kaikille järvenpääläisille – praasniekka lähestyy! Toivottavasti saan Ransun myös huollatettua ja renkaat vaihdatettua. Pohjalaisiltahan sain paikallisen, kuulemma erittäin luotettavan mp-korjaamo ”Raiderin” yhteystiedot. Pyörä pitäisi myös saada putsattua maahantulokuntoon. Korean viranomaiset eivät kuulemma oikein hyvällä katso kovin sottaisia pyöriä. Tällä hetkellä Ransuparka on vähintäänkin katu-uskottavan näköinen – mutainen ja naarmuinen, kuten maailmanmatkaajan toki sopii ollakin!
Lautta Vladivostokista DongHaeen lähtee keskiviikkona 2.7. Ilokseni sain eilen viestiä, että Mongoliassa tapaamani ranskalaisserkukset tulevat myös samalla laivalla. Josko pääsisin taas kuulemaan lisää hurjia juttuja Mongolian läpiajamisesta!

”Jos kovin kiirehtii aina eteenpäin, ei todennäköisesti koskaan saavuta määränpäätä”
Aina vaan pienempi prätkähiiri Minna

VLADIVOSTOK – 1. etappi takana!

1.7.2014
12.896 km, 34 vrk:tta, paljon hikeä ja jokunen kyynelkin tullut vuodatettua mutta se on nyt siinä! Kohtuu järisyttävä oli tunne, kun Vladivostokia lähestyttäessä sai Tyynen Valtameren silmiensä eteen. Aika sponttaanisti tuli hetki jonkun sortin meteliä tästä suusta! Olisinkohan peräti ensimmäinen suomalainen nainen, joka tänne asti on itsekseen koti-Suomesta ajanut? Olin tai en, hyvältä tuntuu!

Viimeinen yöpyminen ennen Vladivostokia oli myös aika ikimuistoinen. N. 200 km ennen määränpäätä illalla kellon näyttäessä puolta kahdeksaa, alkoi hurja rankkasade. Hannu Hanhi-tuurilla lähes välittömästi huomasin tien varressa motellin ja kurvasin pihaan. Vettä valuvana siirryin sisätiloihin vain huomatakseni, että hääjuhlahan siellä oli menossa. Henkilökunnan jäsenen saattelemana olin vaivihkaa siirtymässä pois jaloista, mutta sulhanenpa pomppasi pystyyn ja kutsui minut mukaan juhlintaan! Pikasuihku, vaatteiden vaihto (onneksi tuli sentään jokunen siistimpi vaatekappalekin mukaan) ja sitten ihan oikeasti menin ”vieraisiin häihin”.

Oli kyllä varsin verratonta päästä venäläisiä häitä seuraamaan, kun vielä sattui niin onnekkaasti, että sulhasen serkku oli juuri valmistunut alakoulun englanninopettajaksi ja tulkkasi minulle tapahtumien kulkua!
Hääparin Pasan ja Natashan lähdettyä n. klo 23 aikoihin myös minä livahdin takavasemmalle, toki ensin vaihdettuani yhteystietoja tulkkini Nastjan kanssa.

Kohtuullisen helposti löytyi tämänhetkinen majapaikkani Vladivostokin Jumalansynnyttäjän Kazanilaisen ikonin kirkko. No, toki matkalle mahtui yksi kielletyltä alueelta käännyttäminen (taas!) sekä parit sydämentykytykset aiheuttanut ylämäkipysähdys. Olisi pitänyt kääntyä paikaltaan yksisuuntaiselle tielle 180 astetta oikealle tiukassa ylämäessä. Ei kuulkaa onnistu näillä jaloilla ja Ransun väännöllä! Oli nimittäin sen verta jyrkkä mäki, johon piti ennen mutkaa autojonon perässä pysähtyä. Niinpä hivuttauduin vähitellen kyttäysasemiin keskemmälle risteystä ja ajoin vastapäiselle linja-autoasemalle, josta pääsin jatkamaan toista reittiä.

Aivan mielettömän ihania ovat nämä seurakuntalaiset! Minulla on siis tässä entisessä elokuvateatterissa, nykyisessä kirkossa (nykyään siis voi mennä näinkin päin!) oma vierashuone omalla kylppärillä. Lisäksi alakerrasta löytyy kirkon keittiö, jossa vihdoin olen päässyt kokkailemaan mutta myös nauttimaan isäntieni vieraanvaraisuudesta mm. mainion venäläisen kasvisborssin merkeissä! Tänään minua kuskattiin kolmen naisen, kanttori Tatjanan, emäntä Olgan ja nuoren opiskelijan Natalian voimin ympäri kaupunkia paikkoihin, joihin en missään nimessä olisi itse osannut mennä. Nähdyksi tulivat mm. Egersellin majakka, ”Kotkanpesä” (ei saksalaisen diktaattorin versio…) – kaupungin korkein kohta sekä upouusi yliopiston campus-alue uimarantoineen. Hikeä pukkasi, koska lämpömittari on jälleen tänään kohonnut auringossa jopa 40:een.

Eilisen ohjelma koki todellisen muutoksen, kun yllättäen sunnuntai-iltana sain agentieiltani Jurilta ja Svetlanalta viestin, että Ransu pitää viedä satamaan rahtia varten jo maanantaina eli kaksi päivää ennen Korean laivan lähtöä. Siinä mielessä harmillinen juttu, että nyt siirtyi Ransun huolto Kanadaan Vancouveriin, missä se varmasti tulee tyhjentämään reissukukkaroa huomattavasti enemmän! Kyseinen paikka on toki Hondan oma huoltopiste mutta silti… No, joka tapauksessa ehdin pesettää pyörän viereisessä autopesulassa käsinpesuna hintaan 100ruplaa. Kohtuullisen käsittämätöntä – kaveri pesi reissussa ryvettynyttä sankaria ainakin 20 minuuttia ja tuo lysti siis maksoi n. 2€. Melkein hävetti maksaa…

Todellisen yllätyksen koin, kun jo aiemmin pesulan pihaan saapuneiden agenttieni lisäksi paikalle kurvasi hollantilainen Harrikkakuski peräkärryineen. Kaveri otti kypärän pois päästään ja hetken raksutuksen jälkeen tajusin, että MINÄ OLEN TAVANNUT TÄMÄN TYYPIN ENNENKIN! Saman tien muistin, että tämä tapahtui v.2007 Tsekeissä, pienessä Hovezin kylässä Phoenix-rally nimisessä kokoontumisajossa.Toni, joka muuten on jonkin sortin elävä legenda puujalkoineen (menetti toisen jalkansa v. -97 Kreikassa mp-onnettomuudessa) kaikkineen, on matkalla Japaniin samalla lautalla, kuin minä Koreaan. Oli posottanut yhtä kyytiä Tallinnasta Vladivostokiin kahdessa viikossa. Toni on muuten ajanut nykyisellä Harrikallaan peräti 700tkm. Veikkaan, että tuo on jonkin sortin ennätys!

Hetki sitten koin lisää yllätyksiä: minut kutsuttiin Koreaan kokoontumisajoon! Terveisiä vaan Mongolian sankareille Ollille, Artolle ja Jarille, että Ulan Batorissa saamanne käyntikortti korealaiselta Yangbingiltä sai tämän aikaiseksi. Katsotaan, mitä tuleman pitää!

Huomenna on siis edessä laivamatka Etelä-Koreaan DongHaeen. Ihan mielenkiinnon ja vertailun vuoksi ks. laivamatkan kokonaiskustannukset, jotak nousivat lopulta peräti 760 euroon eli n. 150 € enemmän, kuin mitä piti olla. Esim. satama-alueen rahti- ja säilytysmaksusta ei kukaan ollut muistanut etukäteen valaista. Matka kestää 23 h, joten varsin kohtuullisina pidän tässä valossa omien Suomessa toimivien laivayhtiöidemme hintoja!

”Kohti ääretöntä ja NYT SEN YLI!”
Prätkähiiri Minna

Bikermouse Minna