KOTIA KOHTI! Osa4.

Matkakertomukseni viimeisessä osassa huristelen Pohjois-Amerikan halki – Kalliovuorilta USA:n itärannikolle. Lyhyesti kerron myös ”ylimääräisestä” Newfoundlandin retkestä ja Eurooppaan paluusta, kotimatkasta Portugalista Suomeen. Tuosta osuudesta ja muustakin matkaan liittyvästä, voi sitten tarkemmin lukea reissukirjastani ”Kauas on pitkä matka”, joka toivon mukaan näkee päivänvalon jo lähitulevaisuudessa J! Faktatiedot ja sen sellaisethan löytyvät jo aiemmista Moottorituristeista, joten niistä kurkkaamaan, jos sellaisesta tykkää.

14.7. MAANANTAI: Golden – Emerson Bridge Park

Aamu Kalliovuorilla, pienessä Goldenin kaupungissa venähti pitkään, kun päivittelin blogia ja ihmettelin komeita maisemia. Kohtuu lyhyen matkan päässä hostellista sijaitsee laskettelukeskus, minne äärimmäisyyksiä tavoittelevat snoukkaajat ja skimbaajat vuosi toisensa jälkeen saapuvat ympäri maailmaa. Vaikka olenkin laskenut 18-vuotiaasta saakka, ei tarvinnut kuin vilkaista rinteitä, kun alkoi jo huippaamaan!
Pieni mutta vahvasti mieleen jäänyt yksityiskohta Dreamcatchers hostellissa oli seinältä löytynyt juliste. Samanlainen juliste kuin on ollut omalla seinälläni jo vuodesta 1994!
Kyseessä on Craw-intiaanien ennustus:

”Only after the last tree has been cut down, only after the last fish has been cought, only after the last river has been poisoned – only then will man find, that money cannot be eaten!”

Johtuiko Kalliovuorten henkeäsalpaavista maisemista vai mistä mutta toisen kerran reissun aikana unohdin laittaa SPOT:n päälle! Muuten en kauheasti pysähdellyt, vaikka jatkuvasti teki mieli laulattaa kameraa. Minulla kun ei ollut hankittuna Jasperin kansallispuistossa pysähtelemiseen vaadittavaa puistopassia.

Calgaryä lähestyttäessä vuoristomaisemat alkoivat vähitellen jäädä taakse. Kaupungin pohjoispuolen highwayllä opin kantapään kautta, että Kanadassa ei kerta kaikkiaan ole huoltoasemia isojen teiden varrella. Aina on poikettava johonkin kaupunkiin, mikäli mielii tankata! Onnekseni paikallinen harrikkakuski lähti viittoiluni jälkeen keulille ja opasti minut tankkauspisteelle. Huoltoasemalla sain muuten varoituksen, että tänään on oikein ”specially heavy traffic”. Heh, kyllä tuo aika leppoisaa oli verrattuna vaikkapa Souliin tai Ulaanbaatariin J!

Mielenkiintoinen episodi oli illan majapaikan metsästäminen. Olin siis sopinut tapaavani Kanadan ”serkunserkkuni” Glenin Hoodoo camping- nimisellä leirintäalueella. Hän kun tekee öljynporaushommia ja joutuu siksi jatkuvasti liikkumaan paikasta toiseen asuntovaununsa kanssa. Kyseisessä paikassa ei kuitenkaan tiedetty hänestä mitään. En saanut Gleniä puhelimella kiinni mutta pienen selvittelyn jälkeen olin kohtalaisen varma, että hän onkin vielä n. 100 km etelään päin Emerson Bridge Parkissa. Jatkoin matkaani jälleen yhtä mielenkiintoista keskustelua rikkaampana, kun Hoodoon omistaja, korealainen Tommy kertoi syistään muuttaa Etelä-Koreasta Kanadaan. Koreassa elämä on kuulemma paljon rankempaa ja korruptio kukoistaa! Hämmentävää kuultavaa, kun juuri olin ks. maasta saapunut ja pitänyt sitä aikamoisena lintukotona…

Ilta Glenin luona vierähti nopeasti. Alkuun hänen vauhdillansa virtaava ”slanginsa” tuntui hieman vaikeatajuiselta mutta pikkuhiljaa ajatusten vaihto alkoi sujua. Varsin kotoinen olo tuli, kun miljoonat hyttyset olivat jatkuvasti kimpussa! Glen kertoili Suomen matkastaan ja varsin pian tajusin, että tässä on yksi Suomi-hulluimpia ihmisiä, mitä olen koskaan tavannut. Jopa parkkipaikalla oli kyltti: ”For Finns only”! Illan päätteeksi Glen totesi:
”You are maybe the coolest person I´ve ever met”. Että sillä lailla.

15.7. TIISTAI: Emerson Bridge Park – Regina

Aamulla kaivoin laukuistani kaiken mahdollisen Suomi-sälän, mitä vaan löysin, sekä viimeisen ruisnäkkärini ja jätin ne Glenille kiitokseksi. Glenin työsuhde-etuihin kuuluvat ilmaiset bensat, joten ennen liikkeellelähtöä tankkasin vielä Ransun jerry-kannusta. Päivän aikana tankkasin tämän jälkeen vielä kolme kertaa, vaikken ajanut kuin reilut 600 km. Ihmettelin Ransun huimaa polttoaineen kulutusta ja nyt jälkeenpäin on selvinnyt, että polttoaineen matalaoktaanisuus yhdistettynä todella suureen etanolipitoisuuteen oli mitä todennäköisimmin tähän syynä!

Kanadalaiset ovat perusluonteeltaan yleensä hurjan ystävällisiä ja avoimia mutta ensimmäistä kertaa sain kokea kääntöpuolenkin, kun erään huoltoaseman myyjätädillä taisi olla aika huono päivä. Kuitin pyytäminen ostoksista oli hänelle selvästi liikaa J, heh. Ks. huoltsikalla juttelin muuten Quebecista kotoisin olleen motoristinaisen kanssa. Hän taivasteli matkaani ja minä taas hänen kyykkypyöräänsä, joka oli viritetty kuljetustelineen päälle auton ETUPUSKURIN eteen! Kuulemma Kanadassa varsin tavallinen tapa kuljettaa mp:ää mukana. Voi sentään!

Albertasta Saskatchewanin provinssiin ja myöhemmin Manitobaan siirryttäessä todella oppii, mitä on preerioiden läpi ajaminen. Tasaista silmänkantamattomiin! Toki olinhan Kazakstanissakin ajanut arojen läpi mutta kun teiden kunto on Kanadassa pikkuisen vähemmän äärimmäistä tarkkaavaisuutta vaativa, alkoi silmä lupsumaan toden teolla. Ensimmäistä kertaa reissun aikana!

Jos oli aikaisemmalla huoltsikalla ollut tyly vastaanotto, niin Reginan kaupunkiin saapuessani tilanne oli aivan päinvastainen! Huoltoaseman superystävällinen pakistanilaissyntyinen työntekijä yhdessä kanadalaisen kollegansa kanssa mm. etsi minulle huokean majapaikan kaupungista. Vihdoin myös naviin asennettu karttaohjelma alkoi tehdä yhteistyötä kanssani ja löysinkin idyllisen hostellini helposti. Intialaisen omistajan (Kanada on oikeasti aika monikulttuurinen maa!) paras ystävä muuten asui yllätysyllätys: Turussa!

Koska olin ajoissa löytänyt majapaikan, ehdin hieman jaloitella tässä n. 200 000 asukkaan kaupungissa ja ihastella kauniita, aika brittityylisiä taloja. Löysin vielä superhyvän ”Safeway” ruokakaupankin, mistä “rehureiskalle” löytyi kokkausaineksia. Hintatasokin oli hieman laskenut British Columbiasta pois siirryttäessä, joten ostin laukut täyteen matkaevästä.

16.7. KESKIVIIKKO: Regina – Rivers

Aamu kului kuvien siirtämisessä. Siperiassa kun olin GoPro-episodin seurauksena oppinut, että kuvat ja videot on siirrettävä ja tallennettava mahdollisimman pian. Koska matka-aikatauluni oli osoittautunut Pohjois-Amerikan osalta aika vaativaksi, harmittivat hieman nämä ”pakolliset kuviot”, jotka väistämättä veivät aikaa paikkoihin tutustumiselta. Positiivista oli se, että jäin totaalisesti suustani kiinni hostellin työntekijän Lannahin kanssa, kun intouduimme juttelemaan Kanadan ja Suomen yhtäläisyyksistä ja eroista. Lannah mm. kertoi alkuperäisasukkaiden reservaattiongelmista ja ”pakkosopeuttamisista”, joita on laitettu toimeen vielä -90-luvulla! Tuli mieleen monien saamelaisperheiden kohtalo 60- ja 70- luvun Suomessa. Jälkeenpäin on harmittanut ihan hirveästi, etten pyytänyt Lannahin yhteystietoja – voi minua. Olisi ollut huippua jatkaa keskustelua myöhemminkin netin välityksellä.

Glenin sisko Tracy, jonka luo Riversiin olin menossa seuraavaksi yöksi, oli etukäteen varoitellut tulvien aiheuttamista tiesuluista ja neuvonut ajokelpoisen reitin. Hyvä niin, sillä muuten olisi tullut rutkasti ylimääräistä ajettavaa. Naviparka kyllä meni aika sekaisin ja suunnistinkin perille pitkälti kartan avulla. Alkumatkasta Reginan jälkeen highway 1:llä sääriluuhun singahtanut kivi oli aiheuttanut aikamoisen patin ja otti tosi kipeää, joten lisäkilometreistä ei niin ollut väliksikään.

Hyvänen aika minkälaisen talon Tracy ja hänen miehensä olivat perheelleen rakentaneet! Tilaa olisi ollut, vaikka koko komppanialle ja järvimaisemat olivat huikaisevat. Kotosalla oli lapsista vain nuorin, Seaton 5-v, isoveljien Ethanin ja Lachlanin ollessa leirillä. Ja kyllä, nimistä voi päätellä, että poikien isän suku on Skotlannista. Tracy kertoi paljon työstään vanginvartijana ja surullista oli kuulla, että suuri osa vangeista on alkuperäisasukkaita. Reservaattien hurjat, jopa 90:ään nousevat työttömyysprosentit näkyvät ilmeisesti tällä tavalla.

17.7. PERJANTAI: Rivers – Winnipeg

Koska ks. päivän siirtymä oli vain reilut 200 km, venytin lähtöä iltapäivän puolelle päiväkirjaa kirjoitellen ja karttoja ja tulevia majoituspaikkoja tutkiskellen. Minua viihdytti samalla perheen yksisilmäinen ”puhuva” kissa, jonka ristin Stephen Spielbergin Arkajalat- elokuvan mukaisesti One Eye Willyksi. Hassu kissa maukui niin, että se kuulosti aivan suomen kielen sanalta ”ei”!

Winnipegissä liikennevaloissa odotellessani ensimmäistä kertaa Pohjois-Amerikan osuudella eräs vanhempi motoristi ajoi viereeni, kysyäkseen tarvitsisinko majapaikkaa. Aikaisemminhan näin oli käynyt mm. Kazakstanissa. Tällä kertaa jouduin kuitenkin kieltäytymään, koska United Church of Canada oli järjestänyt minulle majoituksen erään pastorinsa luota. Perillä, kauniilla omakotitaloalueella, minua odottivatkin emäntäni Loraine ja Nancy.

Ilta vierähti varta vasten minulle suunnitellun neljän ruokalajin kasvisillallisen ja kuvien katselun merkeissä. Jälkiruokana oli paikallisista Saskatoon-marjoista tehty piiras, jonka makua en oikein osaa verrata mihinkään aiemmin maistamaani. Näyttää paljon pensasmustikalta mutta maku ehkä hieman happamampi – herkullista joka tapauksessa!

Loraine ja Nancy olivat pari vuotta aikaisemmin tehneet matkan Newfoundlandiin, minne kerroin olevani menossa. Kehuivat kovasti ja kertoivat paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten sen, että Newfie (kuten kanadalaiset sitä kutsuvat) on ainoa paikka Kanadassa, missä tiedetään kasvavan puolukkaa (lingonberry) ja lakkaa (cloudberry)! Kuvista päätellen maisemat muistuttivat paljon Kainuun korpea. Samassa yhteydessä kuulin myös, että kunhan siirtyisin Manitoban provinssista, missä Winnipeg sijaitsee, Ontarioon, maisemat olisivat kuulemma aivan kuin Suomesta!

Illan kruunasi vielä porekylpy, missä odottelin Yle Hämeen soittoa. Olimme sopineet tekevämme haastattelun siten, että he soittaisivat isäntäperheeni puhelimeen. Kännykkään soittaminen, kun on luvattoman kallista touhua! Homma ei kuitenkaan vielä tässä kohtaa onnistunut, koska kuten myöhemmin selvisi, olin kirjoittanut yhden numeron väärin!

18.7. PERJANTAI: Winnipeg – Thunder Bay

Aamu alkoi dramaattisissa merkeissä, kun tuli tieto Ukrainan ilmatilassa alasammutusta Malaysian Airlinesin koneesta. Loraine ja Nancy olivat todella järkyttyneitä ja tuskailivat kovin maailmanpoliittista tilannetta. Tavallaan tässä kohtaa ympyrä sulkeutui, kun muistelin aiemman emäntäni Galinan tunteenpurkauksia Novosibirskissa. Samalla tavalla ihmiset ovat huolissaan maailmanmenosta ollaan sitten missä päin tahansa. Alkuperäisasukaskeskusteluni sai myös jatkoa ja opin, että heitä kutsutaan nimillä: First Nation, aboriginals tai natives. Tuo ensimmäinen kuulostaa mielestäni osuvimmalta ja positiivisella tavalla kantaaottavalta.

Tämä vajaan 700.000:lla asukkaan Winnipeg Jetsien koti- ja Manitoban provinssin pääkaupunki on hieman Helsinkiä suurempi. Mutta kuinka nopeasti sen läpi ajoikaan! Vaikka Loraine ja Nancy asuivatkin keskusta-alueen tuntumassa, selvisin ulos kaupungista n. 20 minuutissa. Edellisenä päivänä perille saapuminen oli ollut yhtä mutkatonta. Kerta kaikkiaan loistavasti toimivat liikennejärjestelyt! Tähän mennessä olin myös todella oppinut sisäistämään kanadalaisen ajotyylin. Reippaasti, sujuvasti ja kanssaliikkujia kunnioittaen! Tykkään!

Voi tuota bensankulutusta! Jouduin päivän 700 km:n siirtymän aikana kääntymään kerran ympärikin, kun alkoi huolettaa polttoaineen riittävyys ja seuraavan tankkipaikan löytyminen. Olin siis jättänyt varakanisterini Globe Ridersille Koreaan, koska kuvittelin fiksuna, ettei sellaiselle olisi Kanadassa käyttöä. Vähänpä minä tiesin! No, tuosta tankkauksesta lähdin jälleen liikkeelle yhtä motoristituttavuutta rikkaampana, kun paikallisen V-Strom kuskin jutusta ei meinannut tulla loppua!

Yksi matkan unohtumattomimmista eläinkohtaamisista sattui juuri tälle osuudelle. Sydän meinasi pysähtyä, kun erään luonnonpuistoalueen läpi rauhaksiin ajaessani aivan vierestäni, reilun metrin päästä, lehahti lentoon valtava Valkopäämerikotka. Tuo USA:n kansallisuustunnusta koristava uljas ilmestys siis. Oli ilmeisesti aterioimassa ojan pohjassa auton kanssa yhteen ottaneen eläimen ruhoa. Turhaan yritin pikaisesti kaivaa kameraa esille, kun lintu oli jo kaukana horisontissa. Jälleen kerran harmitti niin vietävästi, etten ollut investoinut uuteen kypäräkameraan, jolla kuvaaminen olisi onnistunut välittömästi L!

Voi hyvänen aika miten absurdi olo tuli, mitä lähemmäs Thunder Baytä saavuin. Aivan kuin olisin teleportannut itseni takaisin Suomeen ja nimenomaan jonnekin kesämökkimme lähettyville Haukivuorelle Savon sydämeen! Juuri kuten Loraine ja Nancy olivat edellisenä päivänä kertoneet! Eikä maisemat vielä mitään mutta kun useiden talojen pihalla liehui Suomen lippu ja tienviitatkin alkoivat olla täynnä suomalaisia nimiä, kuten ”Kivipelto”, ”Ilkka” ja ”Teitto”, olin täysin mykistynyt. Tiesinhän toki etukäteen, että Kanadaan on aikanaan muuttanut paljon suomalaisia mutta kun sen näkee käytännössä, kouraisee se todella syvältä. Taisi siinä joku kyynelkin vierähtää pienoista koti-ikävää potiessa…

Tähän asti olin Kanadassa löytänyt helposti määränpääni mutta Thunder Bayssä tulikin pureskeltavaa, kun navi kivenkovaan väitti, että olet perillä ja silti ks. kadulta ei löytynyt majapaikkani talonnumeroa. Lopulta ei auttanut muu kuin mennä pimputtamaan erään talon ovikelloa ja kysymään neuvoa. Varsin erikoinen olikin selitys: Gray Street, jonka varrella majapaikkani oli, on kahdessa pätkässä kaupungin alueella. No, onneksi sain hyvät ajo-ohjeet ja löysin kuin löysinkin perille! Olin muuten jälleen kerran unohtanut autuaasti, että kuljen koko ajan itää kohti, jolloin kelloja siirretään eteenpäin. Tämä tapahtuu käytännössä lähes jokaisen provinssin rajalla. Emäntäni, paikallisen presbyteeriseurakunnan kirkkoherra Susan Mattinson olikin jo hieman ehtinyt huolestua, missä viivyn!

Susanin kanssa aika meni kuin siivillä! Juteltiin kaikesta maan ja taivaan välillä, Susan kertoi harrastuksistaan (mm. eri itämaisia taistelulajeja), sekä esitteli harvinaisia soittimiaan, kuten erikoinen kapea pitkäkaulainen kielisoitin STRUMSTICK . Susanin ”Pastor Shep”- sarjakuvien ääressä hekottelimme yömyöhään. Tämän varsin poikkeuksellisen kirkkoherran sarjakuvien loistava kirkollinen itseironia upposi ainakin allekirjoittaneeseen täydellisesti! Susan muuten kertoi, että vaikka itse onkin alun perin kotoisin Nova Scotialta (minne myös olin suuntaamassa), Thunder Bayssä lähes kaikilla asukkailla on jotain kytköksiä Suomeen. Jos et itse ole suomalaista sukujuurta, niin vähintään puoliso tai joku ystävistä tai työtovereista sitten ainakin!    

19.7. LAUANTAI: Thunder Bay – Sault Saint Marie

Jos olivat tähän saakka kelit olleet kohdillaan, niin nyt, Suurten Järvien rantoja ajellessani jouduin aikamoiseen myräkkään. Ihan oikeasti piti tosissaan painaa vastaa, ettei Ransu olisi kellahtanut nurin! White Riverissä, Nalle Puhin kotikaupungissa huoltsikan pihalta en meinannut kerta kaikkiaan päästä liikkeelle, kun tuuli puhalsi hirvittävällä voimalla sivusuunnasta.

Jo edellisenä päivänä olin miettinyt, josko pitäisi rohkaista mielensä ja mennä jututtamaan jotakuta paikallista, jonka pihalla liehuu Suomen lippu. Tämä onnistuikin erään motellin kohdalla hieman ennen Wawaa. Paikan pitäjä esitteli itsensä Roy Laukkaseksi, jonka isovanhemmat olivat 1920-luvulla muuttaneet Oulusta Kanadaan. Roy osasi vielä joitakin sanoja suomea ja oli laittanut pihalle suomenkielisen ”TERVETULOA” kyltinkin. Royn pienestä putiikista mukaan tarttui yksi reissun harvoista matkamuistoista: pienet ametistikorvakorut. Paikallista tuotantoa, mikä entisestään yhdistää Suomea ja Kanadaa. Olen ymmärtänyt, ettei kyseistä kiveä muualta maailmasta löydy!

Voi kyynel tuota jatkuvaa bensaongelmaa! Luonnonpuistoalueella (niitä sitten Kanadassa riittää!), jossain Wawan ja Sault Saint Marien välillä, Ransu kävi jo käytännössä hengitysilmalla. Niinpä vetäisin tien sivuun ensimmäisestä risteyksestä ja löysin luonnonpuiston neuvontapisteen. Kello raksutti puolta kahdeksaa ja jännäsin, saisinko apua vai joutuisinko jäämään kuistille makuupussiin yöksi. Paikka oli kuitenkin onnekseni auki ja uskomatonta mutta totta, heillä oli oma pieni tankkauspiste, josta pulaan joutuneille matkaajille saatettiin antaa polttoaineapua! En ollut kuulemma ensimmäinen enkä varmasti viimeinen… Varsinaisesti bensasta ei saanut maksaa mutta vastaavasti sai tehdä pienen lahjoituksen luonnonpuiston avustuslippaaseen J! Upea systeemi!

Kun sitten vihdoin tuon episodin jälkeen löysin seuraavan huoltoaseman, oli pokassa pitelemistä. Minut oli nimittäin päivän aikana jo kolmesti ohittanut sama harrikkatyyppi ja parilla viimeisellä kerralla hän olikin jo nostanut tassua pystyyn. Nyt sitten pääsimme oikein juttusille ja hän kovasti esitteli komeasti rakenneltua pyöräänsä. Lisäksi kertoi juuri löytäneensä mielestään hyvän elämän salaisuuden: The secret of life is JOY”. Niinpä… J.

Sault Saint Mariessa olin niin puhki pitkän ajopäivän jäljiltä, että kirjoittauduin kiltisti ensimmäiseen motelliin, vaikka hinta olikin kovin suolainen, eikä täti muistanut muistuttaa minua tuosta Kanadan perin vaikeasti omaksuttavasta hintapolitiikasta. Asiakkaan kun pitää itse muistaa lisätä verot ilmoitetun hinnan päälle, jos haluaa tietää todellisen loppusumman! Voivoi. Lisäksi huoneessani jouduin ensimmäisenä vessaremonttihommiin. Olin kuitenkin niin puhki, etten jaksanut moista murehtia.

20.7. SUNNUNTAI: Sault Saint Marie – Pickering

Vielä reissun jälkeenkin nousevat ihokarvat pystyyn, kun muistelen ennen Sudburyä tapahtunutta elämäni ensimmäistä, ja ehkä myös viimeistä, AMISH-kohtaamista. Jo kaukaa näin, että nyt menee edellä jotain normaalista poikkeavaa. Toki olen aikaisemminkin nähnyt paljon, jos jonkinlaisia hevosvankkureita mutta tämä tuntui niin erilaiselta. Amishien valitsema elämäntapa keskellä tavarapaljoutta pursuavaa markkinatalousyhteiskuntaa on aina kiehtonut mieltäni. No, ainakin siitä lähtien, kun Harrison Fordin ”Todistaja” elokuvan myötä tulin siitä tietoiseksi.

Varovasti ajoin Amish- vankkureiden ohi, jonkin matkan päässä vedin tien sivuun, kaivoin kameran esille ja ryhdyin kuvaamaan. En tiedä, olivatko huomanneet Suomen lippuni vai mistä johtui, mutta kiinnostus tuntui olevan molemminpuolista. Kuvaamista jatkoin vielä Go Prollani, kun hetken kuluttua lähdin taas liikkeelle ja ajoin hiljaksiin heidän perässään. Vankkureiden pienestä takaikkunasta uteliaina kurkkivat Amish-lapset ovat näky, jota en varmasti unohda!

Komeaa on Ontariossa ja Suurilla järvillä, ei voi muuta sanoa. Kun vielä edellisen päivän hurja tuuli oli laantunut ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, olivat mieli ja ajohalut korkealla! Sudburyssä aiemmasta viisastuneena ajoin kaupunkialueelle tankkaamaan ja seurasin hieman hämmentyneenä, kuinka motoristipariskunta saapui paikalle, molemmat omilla pyörillään. Naisen jäädessä sivulle istuskelemaan, MIES TANKKASI MOLEMPIEN PYÖRÄT! Toki hienoa, että naisella oli oma pyörä allaan…

Kanadan läpi halkova Highway 1 on hyvin vaihteleva tie. Ajoittain isoa baanaa, toisinaan taas kapeaa mutkatietä. Mitä lähemmäs Torontoa saavuin, sitä isommaksi tie kuitenkin muuttui. Koska motarin ajaminen ei koskaan ole kuulunut suosikkeihini, päätin puikata pikkutielle. Upea hyväkuntoinen mutkapätkä tuo olikin! Vaan niin kävi, että tie päättyi alkuperäisasukkaiden reservaatin reunalle, eikä auttanut kuin kääntyä takaisin. Mutta kuten sanottua, juuri kyseisenä päivänä tuo ei niin haitannut J!

N. 130 km ennen Torontoa jäin juttusille paikallisen Yamaha-kuskin, Peterin kanssa. Sain häneltä oivallisia neuvoja ruuhkien välttämiseen – sunnuntain paluuliikenne oli pahimmillaan – ja hän myös kertoi Kanadan ”crowns land” järjestelmästä, joka muistuttaa hyvin paljon meidän jokamiehen oikeuksiamme. Kruunun mailla saa siis leiriytyä lyhytaikaisesti, kunhan noudattaa yleisohjeita. Peter kyseli kovasti reissustani ja totesi lopuksi: ” Sinun reissustasi kuultuani uskallan vihdoin toteuttaa oman unelmani ja LÄHTEÄ EUROOPPAAN AJAMAAN”!

Kuten kauniisiin kesäpäiviin usein kuuluu, yht´äkkiä ylläni olivat synkät mustat pilvet ja taivas todella aukeni! Vettä tuli niin kovaa, että oli pakko ajaa sillan alle hetkeksi turvaan. Hetkeä aiemmin olin muuten kysellyt neuvoja vanhemmalta naiselta, jonka alla oli vaatimattomasti Hayabusa. Kanadasta tuntuu siis löytyvän naismotoristeja vähän joka lähtöön, hyvä niin.

Koska kello läheni jo yhdeksää, alkoi väsy hieman painaa. Pickeringissä, Toronton pohjoispuolella lähestyessäni majapaikkaani, unihiekka kuitenkin karisi silmistä ja oli pakko pysähtyä hetkeksi tien sivuun. Hetkinen, mihinkäs minä nyt oikein olen tulossa… Sen verran hulppeita olivat nimittäin tuon Pine Grove Avenuen varrella sijaitsevat talot (oikeasti lähinnä pieniä linnoja). Ja kun oikea talo sitten löytyi, olin aivan silmät pyöreänä – kenen kotiin minä oikein olen menossa!

Ja selityskin löytyi. Talon isäntä, Dave Baksh, on yksi Kanadan tunnetuimpia rock-muusikoita, SUM-41 yhtyeen kitaristi. Kyseisen kokoonpanon hajottua Davella on kaksi uutta bändiä, joista toisen kanssa hän oli juuri lähdössä kiertueelle. Koko alakerran suuri aula olikin täynnä soittimia ja äänentoistolaitteita. Miten minä tällaiseen paikkaan sitten olin kutsun saanut? No, Daven vaimon, Jennin serkku on erään kanttorikollegani puoliso! Laskin muuten, että talossa oli 16 huonetta. Kahden ihmisen ja kuuden kissan käytössä siis J. 

21.7. MAANANTAI: Pickering

Ansaittu välipäivä. Vihdoinkin, voi kyynel! Totisesti liian tiukka oli aikatauluni ja nyt se alkoi tuntua. Edellisen kerran olin siis pitänyt välipäivän Naramatassa, British Columbiassa, aivan toisella puolen Kanadaa. Ja kyseessä on kuitenkin pinta-alaltaan maailman toiseksi suurin maa!

Jenn oli edellisenä iltana kysynyt, josko haluaisin lähteä hänen mukanaan Torontoon samalla kun hän menee töihin (oli yliopistolla intendenttinä). Tulevaa totaalista uupumusta ennakoiden kieltäydyin kuitenkin ja kirjaimellisesti vedin lonkkaa koko päivän. Pienen kävelylenkin tein tuolla hulppealla asuinalueella, päivitin blogin, skypettelin Suomeen ja kuuntelin The Mahonesin äänityssessiota Daven studiolla. Mahonesia pidetään ensimmäisenä ns. irkkupunkbändinä, genrensä kehittäjänä siis. Jostain syystä se ei koskaan ole kuitenkaan saavuttanut samanlaista suosiota kuin vaikkapa Dropkick Murpheys tai Flogging Molly. Ja juu, tunnustaudun kyseisen tyylisuunnan vankkumattomaksi kannattajaksi, joten Mahones yhtyeen keulakuvan, Finny McConnelin tapaaminen illalla oli aika mykistävä kokemus. Vielä kun Finny kovasti hehkutti Suomea ja hämmästeli reissuani, olin aika lailla sanaton.

Illalla mykistyin toisesta syystä. Kävimme Jennin kanssa hakemassa paikallisesta pikaruokapaikasta burritot ja ihmettelin kovasti erittäin edullisia hintoja suhteessa ruokakauppojen hintoihin. Isolle kasvisburritolle, josta söin kaksi kertaa, jäi hintaa vain n. 4 €. Jennin selitys asialle oli pohjoismaisittain mykistävä. Tavallisten duunareitten palkat on vedetty niin alas, että myös hinnat saadaan pidettyä alhaisina. Omistajat rikastuvat ja työntekijät joutuvat itsensä ja mahdollisen perheensä elättääkseen tekemään usein jopa kolmea työtä. Ja jos duunareilla palkat on poljettu minimiin, ns. valkokaulusväen palkat taas hipovat pilviä. Jollakin tavalla olin tietoinen siitä, että tämä on yleistä USA:ssa mutta että myös Kanadassa, joka pitää itseään niin eurooppalaisena, osana Brittiläistä Imperiumia! Vaikka meilläkin on varmasti parannettavaa, niin kyllä Suomi vaan on oikeasti lintukoto monessa suhteessa!

22.7. TIISTAI: Pickering – East Syracuse (USA)

Jo ennen reissun alkua olin sopinut Kanadassa ilmestyvän suomenkielisen viikkolehden, Kanadan Sanomien haastattelusta ja koska heidän toimipisteensä sijaitsee Torontossa, olimme päätyneet siihen, että toimittaja Miina Sillanpää tulisi Pickeringiin Daven ja Jennin luo. Näin välttyisin itse tuon kuuden miljoonan asukkaan kaupungin keskustaan ajamiselta. Yhdessä Daven kanssa kävimme hakemassa Miinan linja-autoasemalta, kahden tunnin ajan päivitimme reissun kulkua ja samalla kun pakkasin Ransun lähtökuntoon, Dave vei Miinan taas linja-autolle. Pakko todeta, että vaikken liiemmin ole tällaisten suurten rock-tähtien kanssa aikaisemmin ollut tekemisissä, niin voisin kuvitella, että Dave on kyllä sieltä vaatimattomimmasta ja nöyrimmästä päästä. Niin käsittämättömän avulias ja sydämellinen hän oli kaikesta keikka- ja äänityskiireestä huolimatta. Ennen lähtöäni jutusta ei meinannut millään tulla loppua, kun vaihdoimme rock-musiikin historiaan liittyviä ajatuksiamme. Kotiin viemisiksi sain mahdutettua laukkuihini, jos jonkinlaista pientä bänditavaraa.

Vaikka olin välttynyt Toronton ydinkeskustaan ajamiselta, oli kaupungin ohituksessakin riittävästi puuhaa. Tuli mieleen Novosibirskin ja Kemerovon vastaavat ruuhkat, kun liikenne tuntui käytännössä seisovan paikoillaan! Ransun mittari muuten pyöräytti täydet 100 000 km: a juuri tuolla etapilla ja pakkohan sitä oli pysähtyä kuvaamaan!

Jos en pahemmin ollut kuuluisia nähtävyyksiä tähän mennessä jäänyt katsomaan, niin nyt oli annettava periksi. Vai ajaisiko joku oikeasti Niagaran putousten ohi pysähtymättä, heh! Voi hyvänen aika millainen turistirysä tuo olikaan! Väkeä tursusi joka suunnasta ja matkamuistomyymälää ja ravintolaa oli, jos jonkinlaista. Itse putoukset hämmensivät hieman, koska en tiennyt niiden sijaitsevan asutuksen keskellä. Sanasta ”putous” kun yleensä tulee mieleen luonto. No, olihan tuo joka tapauksessa hieno kokemus ja kamera lauloi minkä kerkesi!

Etukäteen olin hieman jännittänyt USA:n rajan ylitystä. Olinhan liikenteessä Suomen rekkareissa olevalla pyörällä ja saavuin maahan ensimmäistä kertaa elämässäni. Rajan ylitin Niagaran putouksilla sijaitsevan Rainbow Bridgen kohdalla. Suosittelen!

Turistimäärästä huolimatta jono liikkui eteenpäin todella reippaasti. Paperit näytettyäni minut ohjattiin sivuun ja pyydettiin siirtymään raja-aseman sisälle, koska olin ensikertalainen. Koko episodi kesti kaikkineen vain vajaat puoli tuntia ja kaikki virkailijat olivat superystävällisiä. Dokumenttikansiosta USA:n ESTAa, eli lyhytaikaista oleskelulupaa etsiessäni, virkailija mm. totesi, ettei sillä niin ole väliä, ”olethan sinä ajanut tänne Suomesta saakka”. Ohhoh! Sormenjäljet ja kasvokuva toki otettiin, kuten proseduuriin kuuluu. Näin muuten samassa yhteydessä erään perheen käännytyksen. Tuokin tapahtui asiallisesti mutta jämäkin ottein.

Yksi omalta kohdaltani suurimmista ongelmista USA:ssa oli pankkikorttien toimimattomuus. Vanhentuneet maksupäätejärjestelmät eivät kerta kaikkiaan kyenneet lukemaan yhdenkään korttini (mukanahan niitä oli neljä…) sirua. Onnekseni pankkiautomaatit toimivat pelastuksena, niistä kun rahannosto sentään onnistui. Erikoinen suhtautuminen Suomeen ja Pohjoismaihin oli erään huoltoaseman myyjällä, joka tiukkaan sävyyn totesi, että hän ei ainakaan ikinä haluaisi meille päin! Mistä lie johtui tuollainen asenne?

USA:n hintataso, ainakin pohjoisissa osavaltioissa, on selkeästi edullisempi kuin Kanadassa. Niinhän Hemmilän Marko oli minulle jo British Columbiassa kertonutkin. Tämä näkyi mm. motellimajoitusten, polttoaineen ja ruokakauppojen hinnoissa. Ensimmäisen jenkkiyöni vietin matkani muihin julkisiin majoituspaikkoihin nähden varsin tasokkaassa Americas Best Value motellissa ja hintaa huoneelle jäi vain 37 €!

23.7. KESKIVIIKKO: East Syracuse – Gardner

En tiedä olisiko Suomessa mahdollista, mutta aamiaispöydässä istuessani televisiosta tuli suorana lähetyksenä Malaysian Airlinesin lentoturman uhrien saapuminen Hollantiin. Vieressä sijainneen vastaanottotiskin takana seissyt virkailija keskusteli kovaäänisesti erään asiakkaan kanssa maailmanpolitiikasta. Kovaa oli vääntö siitä, miten asioita pitäisi hoitaa. Heh, Welcome to USA!

Ennen lähtöä ihmettelin uudelleen alkanutta Ransun öljyvuotoa. Tarkistuksen jälkeen päätin kuitenkin etsiä mahdollisen huoltopaikan seuraavan majapaikkani isäntien, Harjumäen perheen kautta. He kun ovat itse motoristeja, niin varmasti tietäisivät hyvän korjaamon.

Huh hellettä! Itärannikon lähestyessä mittari kipusi reiluun neljään kymppiin ja koska ilman kosteus on vähän toista luokkaa kuin esim. Siperiassa, missä myös oli ollut todella kuuma, kävi hengittäminen varsin haastavaksi. Tästä huolimatta halusin käydä ajelemassa hieman Vermontin ja Massachusettsin osavaltioiden pikkuteitä. Kyllä kannatti! Mohawk trail road, jonka valitsin ajoreitiksi, osoittautui hyväkuntoiseksi vuoristossa mutkittelevaksi tieksi. Lisäksi amerikkalaiset toinen toistaan idyllisemmät pikkukaupungit tekivät vaikutuksen siisteydellään ja kauneudellaan. Pihoissa liehuvat USA:n liput kertoivat isänmaallisuudesta, jonkalaista olin nähnyt erityisesti myös Venäjän läpi ajaessani.  

N. 20 km ennen Gardneria, määränpäätäni, Go Pro teki sen taas! Naps, varsi poikki ja vekotin singahti… SUORAAN KAINALOONI! Luulisin, että enemmän oli kiinni hurjasta tuurista, kuin salamannopeista reflekseistä, että sain sen kiinni! Joka tapauksessa tämän jälkeen tein ilmastointiteipillä sellaisen virityksen, ettei varmasti enää karkaa!

Ilta Harjumäen perheen luona kului leppoisasti. Grillailun lomassa juttu liikkui pääasiassa Suomen ja USA:n yhtäläisyyksissä ja eroissa. Vaikka perheen äiti, Johanna, olikin vakaasti sitä mieltä, ettei hänestä olisi enää pysyvästi muuttamaan takaisin Suomeen, yhtä asiaa hän kuitenkin piti Suomessa täysin ylivertaisena: FAZERIN SUKLAATA!

24.7. TORSTAI: Gardner – New Hampton

Aamulla saimme vihdoin onnistumaan Yle Hämeen haastattelun. Samalla kuulin kuitenkin karmivia uutisia Suomesta: kaksi Kansanlähetyksen työntekijää oli surmattu Afganistanissa. Kouraisi syvältä, etenkin, kun olen jo vuosikaudet toiminut Kansanlähetyksen työpaikkajumpparina ja tiesin naapurissani asuvan perheen olevan siellä työkomennuksella. Haastattelu kuitenkin purkitettiin ja ehkäpä joku sen sattui kuulemaankin.

Perheen tytär, Charisma oli aamulla lähtenyt lasten päiväleirille ja niinpä suunnistimme Johannan kanssa läheiselle Cycle Design- nimiselle mp-korjaamolle, mihin oli sovittuna Ransun tsekkaus öljyvuodon vuoksi. Mekaanikko Jim löysikin vian nopeasti – kaiken takana oli suttuinen ilman putsari! Uutta hänellä ei ollut laittaa tilalle mutta vanhan putsaaminen riitti mainiosti, eikä kone enää loppumatkasta tiputellut öljyä. Laskua maksaessani ihmettelin muuten suuresti, miten Jim osasi ääntää oikein nimeni ”Jokinen”. ”Yeah, my grandpa was Jalmari”, kaveri vastasi. Voi meitä maailmankiertäjäsuomalaisia!

Huollon jälkeen palasimme vielä hetkeksi Johannalle, matkaa länsirannikolle seuraavaan majapaikkaan, kun ei ollut kuin vaivaiset parisataa kilometriä. Lounaan äärellä edellisillan juttu USA:sta sai jatkoa. Johanna kertoi mm. ”valkokauluspalkoista”, joista olin kuullut jo Kanadassa ja että miehensä Mikko tienaa yksin enemmän kuin he ennen ansaitsivat Suomessa yhteensä!

Viimeinen etappi Amerikan halkomisessa kävi hujauksessa mutta vielä ennen lopullista määränpäätä Bostonin pohjoispuolella New Hamptonissa, navi alkoi taas kiukutella, eikä löytänyt majapaikkaan. Kuten aikaisemmilla kymmenillä pitemmillä moporeissuilla olen vuosien varrella oppinut, neuvojen kysyminen paikallisilta on kuitenkin usein hauskakin tapa etsiä määränpäätä. Niin myös nyt, kun parkkeerasin kahden pihalla istuskelevan tädin luo ja kyselin heiltä motellin sijainnista. Pokassa oli pitelemistä, kun naiset kilvan yhteen ääneen hokivat jatkuvasti ”yes Mam!”. Taisivat olla jostain etelävaltioista kotoisin J.
No, neuvot joka tapauksessa auttoivat ja motellikin löytyi. Saatoin todella huokaista – jälleen kerran – helpotuksesta; OLIN AJANUT AMERIKAN HALKI!

LOPPUMATKA 25.7. – 25.8.:

Ne, jotka ovat blogiani lukeneet, tietävät, että tämän jälkeen tein vielä ”ylimääräisen” reissun Newfoundlandiin ja sieltä Montrealiin lentorahtia varten. Montrealista lensin Portugaliin, Lissaboniin, mistä köröttelin kaikessa rauhassa – oli kuin olisi kotiinsa tullut, kun pääsi Eurooppaan – kohti Suomea.

Lopullisesti kurvasin kotipihaan maanantaina 25.8. Tässä vielä loppureittini ja viimeiset tunnelmat heti kotiintulon jälkeen: 

New Hampton (USA) – St. Stephan (CAN) – Truro – Newfoundland (koko saaren kierros) – Perth-Andover – Quebec – Montreal

EUROOPPA: Lissabon (P) – Siete Iglesias de Trabancos (E) – Zaragosa – Andorra la Vella (AND) – Connaux (F)– Le Sentier (CH)– Karlsruhe (D) – Berlin – Kööpenhamina (DK) – Tibro (S) – SUOMI (Turku – Latoajo, Kurikka – Liminka – Kälviä – RIIHIMÄKI)

25.8. MAANANTAI: Kälviä – Riihimäki

… Rixuun päästyäni vedin yksikseni “kunniakierroksen” kaupungin läpi. Omituinen olo. Kävin Lidlissä, koska tiesin, ettei jääkaapissa olisi mitään syötävää. Näin kaupassa naapurit, jotka taivastelivat, että suoraanko ajoit reissusta lähikauppaan… yhä omituisempaa. Kotipihalla paikallislehti Aamupostin toimittaja oli vastassa. Oli seurannut SPOTista kotiinpaluutani. Hyvältä tuntui avata kotiovi.