Touring FinlandiaKOREASTA KALLIOVUORILLE! Osa 3.
Kolmannessa osassa kierrellään hieman Etelä-Koreaa ja aloitetaan Pohjois-Amerikan halkominen, tavataan paljon mielenkiintoisia ihmisiä ja koetaan jos jonkinlaisia kommelluksia.
3.7. TORSTAI: Donghae – Gunggeong
Varsin huonosti kuumassa hytissä nukutun yön jälkeen E-Korean rannikon lähestyessä, täyttelin vaadittavat maahantulolaput. Byrokratia sai jatkoa, kun rantautumisen jälkeen ajoin Ransun ulos laivasta ja siirryin terminaaliin selvittelemään viranomaisten kanssa kaikki mahdolliset rajamuodollisuudet. Yllättävän kivuttomasti asiat kuitenkin sujuivat, kun henkilökunta oli englannin kielen taitoista ja kaikki näytettiin kädestä pitäen. Korealainen kohteliaisuuskulttuuri antoi jo kovasti viitteitä itsestään!
Satamaan oli vastaan saapunut korealaisen moottoripyöräkerhon, Globe Ridersin kautta järjestynyt keulakuljettaja Jon, tuttavallisemmin Hippie Coffee. Laivalla olimme sopineet, että myös ranskalaisserkukset Joseph ja Theo lähtisivät samaan matkaan. Ei siis muuta, kuin pyörän päälle ja alle ensimmäiset kilometrit Korean niemimaalla. Jos oli tähän mennessä ollut absurdi fiilis kaikista uusista maista ja kulttuureista, niin huonoksi kakkoseksi ei jäänyt tämäkään. Vielä kun Hippie Coffee piti varsin reipasta matkavauhtia, alkoi mahanpohjassa lennellä perhosia – mitenkähän tämä minulta onnistuu!
Kauniin ja mutkaisen rantatien kautta pääsimme määränpäähämme Guyengpo Beachille ja kävimme syömässä perinteisessä korealaisessa ravintolassa. Pienten kommellusten jälkeen sain kuin sainkin eteeni vegetaristille sopivan aterian. Vieraanvaraisuus yllätti jälleen kerran, kun yritin maksaa ja minulle ilmoitettiin, että lasku on jo hoidettu! Ruokapaikalta siirryimme Hippie Coffeen pitämään samannimiseen kahvilaan, minkä jälkeen majapaikkaamme ”Sol” hostelliin. Ensimmäinen visiitti korealaisessa ruokakaupassa oli varsin karu – kallista ja hurjan suppeat valikoimat!
Ilta vierähti paikallisessa barbeque-ravintolassa, jonne oli saapunut joukko nuoria viettämään iltaa. Silmät pyöreänä ihmettelin varsin railakasta menoa. Ruokaa riitti, olut ja riisiviina virtasi, laulu raikasi ja kitara soi. Pian kuitenkin vanhuksen yllätti väsy ja jätin ranskalaiset juhlimaan yhdessä korealaisten kanssa.
4.7. PERJANTAI: Gunggeong
Aamu lähti käyntiin varsin mielenkiintoisissa merkeissä, kun aamiaispöydästä ottamani nuudelipussi (korealaiset syövät järjettömästi erilaisia nuudeleita!) osoittautui hurjan tuliseksi. Lieskat lentelivät suusta ja lopulta oli pakko antaa periksi ja kaivella omia eväitä!
Päivä kului tätä äärimmäisen siistiä ja kaunista pientä rantakaupunkia ihmetellessä. Rannalla aallokko oli noussut niin kovaksi, että rantapoliisit saivat tämän tästä komennella veteen säntäilevää nuorisoa. Mielenkiinnolla seurasimme myös helikopterin avulla suoritettua pelastusharjoitusta, joka oli käynnissä rannalla. Pakollisten postikorttien lähettämisen jälkeen illemmalla lähdin reissun ainoalle juoksulenkille. Ihmeen helposti tossu nousi siihen nähden, että urheilemiset olivat rankan matkanteon myötä jääneet tosi vähiin. Harmitti muuten suunnattomasti, etten ollut ottanut kameraa mukaan lenkille. Toinen toistaan upeammat puistoalueet ja ihmisten takapihoilla olleet upeat kasvimaat pienine riisipeltoineen olisivat totisesti olleet kuvaamisen arvoisia!
5.7. LAUANTAI: Gunggeong – Muyengyeong
Heti aamusta starttasimme kohti Globe Ridersin kokoontumisajoa keskisessä Etelä-Koreassa. Jälleen tietenkin Hippie Coffee keulakuskina! Ja mikä reitti! Vuoristossa kiertelevät äärimmäisen hyväkuntoiset pikkutiet antoivat totisesti kuvaa siitä, miten tätä kaunista maata pidetään yllä. Matkalla pysähdyimme maistelemaan vastakerättyä ja –höyrytettyä maissia. Herkku, jota Suomesta harvoin saa! Kostea kuumuuskaan ei vienyt pohjaa ajatukselta, joka oli alkanut itää heti Koreaan saapumisen jälkeen: tänne asti kannatti totisesti ajaa!
Ennen kokoontumisajopaikalle saapumista kävimme vielä jälleen kerran syömässä perinteisessä ruokalassa. Sitä ne siis enemmänkin ovat – ruokaloita kuin ravintoloita. Matalien pöytien ääressä istutaan lattialla ja aina ruokaillaan ohuilla metallisilla puikoilla, joita minäkin tuliaisina lähetin kotiin. Tämänkertainen ateria oli nimeltään Birimbab, joka koostuu täysin kasvikunnan tuotteista. Korealaiset todella käyttävät hyväkseen kaiken, mikä kasvista irtoaa. Esim. pitkän ihmettelyn jälkeen tajusin, mitä todella maukkaat vihreät, ohuet pötkylät olivat – valkosipulin varsia!
Kokoontumisajopaikalle oli saapuessamme jo ehtinyt useampi kymmenen motoristia ja jalkalentis oli täydessä käynnissä. Illan aikana tuli huomattua, että suomalaisella ja korealaisella kokoontumisajolla ei hurjasti ole yhtäläisyyksiä. Ohjelmaan kuului mm. virallinen osuus, jossa esiteltiin uudet jäsenet, sekä vieraat eli minä ja ranskalaiset. Pakottivat himskatti jopa laulamaankin, kun kuulivat ammatistani. No, nytpähän on laulettu Maamme-laulu Korean niemimaalla! Lisäksi oli, jos jonkinlaista esitelmää ja puhetta. Ruokailu kesti arviolta parisen tuntia. Tuntuu, että korealaiset syövät alituiseen! Ilta pimeni todella aikaisin, noin puoli yhdeksän aikaan, mikä varmasti omalta osaltaan rauhoitti menoa. Telttaan kömmin jo ennen puolta yötä.
6.7. SUNNUNTAI: Muyengyeong – Soul
Mikä aamu! En varmaan eläissäni ole mättänyt niin paljon ruokaa naamaan heti aamusta! Ensin lämmittelin trangialla edellisen illan jämiäni, sitten naapuriteltasta kutsuttiin kimchi-keitolle (tulinen kiinankaalista valmistettu perinneruoka, joka nautitaan aina riisin kera) ja lopuksi paikan isäntä kutsui ulkomaiset vieraat sisälle hienoon taloonsa aamiaiselle. Huh!
Kymmenen jälkeen jätin haikeat jäähyväiset ranskalaisserkuksille, jotka suuntasivat kohti Busania lähettääkseen pyöränsä laivarahtina Pohjois-Amerikkaan. Itselläni oli edessä siirtyminen Souliin – tällä kertaa opaskuljettajia oli peräti kolme, 1 x Mr Anh ja 2 x Mr Kim. En tiedä mistä johtui mutta matkavauhtimme oli todella maltillinen. Ehkä jopa hieman liian maltillinen omaan makuuni… Kuten sanottua, korealaiset ovat kovia syömään ja niinpä tälläkin, n. 400 km:n matkalla piti pysähtyä aterioimaan. Itse tyydyin lähinnä seuraamaan sivusta, koska olin edelleen aivan ähkynä aamun megamätöstä. Aterian jälkeen toinen Mr Kimeistä, alakoulun rehtori, antoi minulle lehdellä soittamisen yksityiskonsertin. Jo edellisenä iltana olin hämmästellyt tätä huikeata muinaista taitoa. Perinteisten korealaisten sävelmien lisäksi Mr Kim soitti mm. Amazing Gracen!
Huikeaa oli Soulin alueen läpiajaminen. Maailman toiseksi suurimman kaupungin liikennekulttuurissa ei ole valittamista. Vaikka liikennevaloissa piti seistä pitkään, kulkivat autojonot kuusikaistaisilla teillä hyvin sujuvasti täysin ongelmitta. Jos tätä ennen oli siirtymäosuudella pidetty rauhallista vauhtia, niin nyt oli aika lailla nasta laudassa. En tiedä, onko Soulin alueella pahemmin nopeusrajoituksia, koska niin reipasta oli meno. 2½ tuntia kaikkineen kesti tuo kaupungin keskustan liepeille ajaminen. Aika helpottunut oli tunnelma, kun vihdoin pääsimme hotellini eteen. Siellä odottikin jo kummitätini Tanjan mies Juha, joka juuri eläkkeelle jääneenä entisenä Finnairin lentokapteenina oli stand by lipulla lentänyt Koreaan auttaakseen minua käytännön järjestelyissä. Olihan edessä lentorahti ja siirtyminen Kanadaan. Juha lensi aiemmin paljon juuri Finnairin suoraa lentoa välillä Helsinki – Soul.
Ilta kului pääasiassa kuvia ja videoita katsellessa sekä lähiseutua ihmetellessä. Ja tietenkin syödessä!
7.7. MAANANTAI: Soul – rahtipäivä
Toinen päivä Soulissa oli täysin varattu Ransun lentorahtia varten. Koska pyörä piti saada mahdollisimman pieneksi, irrotin laukut ja katsoimme, mitä Juha veisi takaisin Suomeen. Lentokoneessa kuljetettavan tavaran määrä, kun oli minimoitava. Seuraavaksi oli edessä Ransun putsaaminen. Etukäteen olin saanut paljon varoitteluja siitä, kuinka tarkkoja kanadalaisviranomaiset ovat asian suhteen. Rättejä ja puhdistusaineita kului siitä huolimatta, että pyörä oli Vladivostokissa pesetetty viimeisen päälle!
Rahtipaikalle siirtymisessä sain jälleen apua Globe Ridersilta. Mr Lee, Soulissa asuva lentokonemekaanikko toimi keulakuljettajana – tällä kertaa tosin autolla. Rahtauspaikalla tuli lopullisesti selväksi korealaisten äärimmäisyyteen viety tehokkuus. Pitkiä pätkiä tallensin videollekin, koska niin vaikuttavaa oli henkilökunnan työskentely. Ja miten millintarkkaa työtä! Laatikko siis rakennettiin alusta loppuun saakka Ransun mittojen mukaan. Kuten sanottua, pyörää oli mahdollista pienentää niin paljon kuin pystyi. Koska tiesin, että Kanadassa joutuisin kasaamaan sen yksin, tyydyin irrottamaan pleksin, peilit ja kahvasuojat. Etufillarin jätin paikalleen. Tästä huolimatta illalla agentiltani Wendyltä saamani lasku oli iloista luettavaa: tarkan työn ansiosta (rahdissa maksetaan pääasiassa tilavuudesta, ei niinkään painosta) loppusumma oli lähes 1000 € pienempi kuin mitä Wendy oli ounastellut. Maksettavaa minulle jäi 2300 €. Ei paha.
Rahtauksen jälkeen Mr Lee vei meidät vielä downtowniin syömään, kuinkas muuten, ja antoi lahjaksi kaikenlaista Globe Riders tavaraa, joista mm. t-paita on edelleen kovassa käytössä. Ja taaskaan ei saanut maksaa itse ruokaansa! Voi tätä vieraanvaraisuutta!
Tähän mennessä en ollut käytännössä lainkaan ostanut matkamuistoja reissun varrelta mutta nyt siihen tuli mahdollisuus, koska Juha voisi viedä ne mennessään Suomeen. Niinpä matkaan lähti mm. jo aiemmin mainitsemani metalliset syömäpuikot hienossa juhlarasiassa, sekä tarroja, teetä jne. Ostosten jälkeen kiertelimme vielä hetken tämän äärimmäisen siistin megapoliksen keskustassa ja siirryimme lopulta metrolla lähelle hotellia. Metro on metro, olit sitten Pietarissa, Lontoossa, Helsingissä tai Soulissa!
8.7. TIISTAI: Soul – lähetystöpäivä
No jopas oli suurlähetystövierailu! Aamulla siirryimme Juhan kanssa metrolla kaupungin ytimeen, missä sovitusti tapasimme ensin Mr Anhin, yhden keulakuljettajistani. Mr Anh vaan, kun ei ole kuka tahansa dirikka vaan suuren saksalaisnorjalaisen konsernin varatoimitusjohtaja. Jo kokoontumisajossa hän oli kertonut, että heidän yhtiönsä Korean pääkonttori sijaitsee samassa rakennuksessa kuin Suomen suurlähetystö ja hänen toimistonsa peräti samassa kerroksessa! Lähetystövierailun olin siis sopinut jo kuukausia aiemmin ja nämä kaksi vierailua siis linkittyivät keskenään mainiosti. Vaan enpä osannut odottaa sellaista vastaanottoa, minkä paikan päällä saimme!
Jo ulko-oveen oli laitettu kyltti ”Welcome Minna and uncle”. Saavuttuamme paikalle meitä kierrätettiin tapaamassa kaikkia työntekijöitä – siis ihan oikeasti koko toimiston väkeä! Ja kaikille sama esittely: ”wonderwoman from Finland and her uncle, Finnair pilot”. Tämä siis tuntui olevan todella tärkeätä, että Juha oli Finnairin lentokapteeni. Muutenkin opin Koreassa oloni aikana, että suomalaisia arvostetaan valtavasti. Niin, onhan Suomi ”Nokia-maa” siinä missä Korea on ”Samsung-maa”, heh.
Esittelyn jälkeen siirryimme samassa rakennuksessa sijainneeseen länsimaiseen ravintolaan. Itse en olisi tästä niin välittänyt, koska kasvisruokia heillä ei ollut. Tämäkin on kuulemma jonkinlainen statuskysymys eli ”parempi” väki käy länsimaalaisissa ravintoloissa ja tavalliset hemmot perinteisissä paikoissa.
Itse lähetystövierailu oli erikoinen. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, olivat mukaan tulleet myös Mr Anh ja VALOKUVAAJA! Myöhemmin tajusin, että hän olisi halunnut otattaa itsestään kuvan suurlähettilään kanssa. Voivoi. Joka tapauksessa lähetystösihteeri haistoi tämän heti ja suhtautui sanalla sanoen ehkä hieman nuivasti koko vierailuun siihen saakka, kunnes Mr Anh poistui paikalta. Tähän saakka oli kerrottu, että lähettiläs itse ei välttämättä ehdi tapaamiseen. Vaan kuinka ollakaan, heti Mr Anhin poistuttua, suurlähettiläs Matti Heimonen tupsahti huoneeseen. Vaihdoimme siinä sitten hieman ajatuksia matkan tiimoilta ja otimme kuvia. Heimonen muuten halusi välttämättä prätkäpupuni Väinön mukaan kuviin!
Tapaamisen jälkeen kiertelimme jälleen hieman keskustassa ja palasimme jo tutuksi tulleella metrolla takaisin hotellin lähelle. Illaksi oli sovittuna vielä tapaaminen agenttini Wendyn kanssa. Aivan mainio tyyppi! Yhdessä nautimme illallista hotellin alakerrassa sijainneessa ”keittoravintolassa”, jossa jokainen valmistaa itse ruokansa isoissa padoissa. Tässä vaiheessa Wendy ei vielä ollut saapunut paikalle ja niinhän siinä kävi, että henkilökunta joutui lopulta kokkaamaan meidän ruokamme, kun ilmeisesti teimme kaiken väärässä järjestyksessä J! Mutta sanottakoon nyt vielä kerran, että Korea on kyllä todellinen kasvissyöjän paratiisi!
9.7. KESKIVIIKKO: lentopäivä, ”päiväni murmelina osa 1”
Juha oli lähtenyt jo aamukoneella takaisin Suomeen ja koska oma lentoni lähtisi vasta iltapäivällä, päätin vielä viimeisen kerran käydä ihmettelemässä läheistä basaarikujaa. Varmaan kilometrin verran pieniä kojuja vierivieressä, jos jonkinlaisia myyntiartikkeleita kaupaten. Eniten pistivät silmään kaikenlaiset elävät merenelävät, mm. kilpikonnat ja ankeriaat. Eräältä kauppiaalta sain mukaani pakkausmuovia, johon sitten liinojen avulla kentällä sain paketoitua sivulaukkuni yhteen.
Ai niin. Bussimatka Incheonin lentokentälle oli sikäli ikimuistoinen, että oletteko koskaan nähneet bussikuskin kumartavan matkustajille?!? No, näin nyt kävi ja taas oli Pikku-Minna ihan huuli pyöreänä maailman menosta!
Yksi koko reissun jännittävimmistä tilanteista sattui lähtöselvityksessä, kun virkailija alkoi kyselemään jatkolippua Kanadasta Suomeen. Eihän minulla tietenkään sellaista ollut, kun en vielä edes tiennyt, milloin siirtymän tekisin! Täti vaan sitten totesi ykskantaan, että koneeseen minulla ei ole asiaa! Kovasti yritin selittää, minkälaisella reissulla oikein olin mutta en usko, että hän oikein ymmärsi. Eikä tainnut sitäkään tietää, ettei Suomen kansalainen tarvitse Kanadaan viisumia… Olin todella lähellä ostaa äkkiä netistä minkä tahansa lipun, maksoi mitä maksoi. Hetken henkeä haukottuani älysin kuitenkin esittää hänelle USA:n ESTA- matkustuslupani ja johan heltisi lupa hypätä koneeseen! Loppusilaus sähläyksille tuli, kun hetkeä myöhemmin odotussalissa kuulutettiin nimeäni ja tultiin kyselemään rahtini sisällöstä. Läpivalaisussa kun oli näkynyt YKSI sytkäri ja pikkuinen ketjurasvapullo. Hetken selittelin, että ks. ketjurasva ei ole palavaa mutta eihän tuo auttanut. Annoin siis heille avaimet ja he kävivät purkamassa superhyperteipatun pakettini ja poistivat ks. artikkelit laukuista…
Itse lentomatkasta sen verran, että tämä oli ylivoimaisesti pisin lento, mitä olin koskaan kokenut. Ja niin karmeata tuo yli 10 h koneessa istuminen on, että jos siltä vaan voi välttyä, niin kiitos mielellään! Ilmeisesti muuten henkilökunta on tottunut raivoaviin matkustajiin, koska kovasti kiittelivät kärsivällisyyttäni, kun lukuvaloni ei toiminut. Toivat minulle irrallisen lampun, joka sekin räjähti välittömästi. Kärsivällisyydestäni kiitoksena sain Air Canadan meikkipussin täynnä kaikenlaista tarpeellista!
9.7. Päiväni murmelina – osa 2
Niin, sitähän se siis tarkoittaa, kun ajaa itää kohden, että Tyynen valtameren ylityksen yhteydessä elää saman päivän kahteen kertaan! Jo Koreassa oli flunssa alkanut hieman nostaa päätään – tähän saakkahan olin siis ollut koko matkan todella terve – ja lentomatka koneellisine ilmastointeineen tietenkin pahensi tilannetta.
Vancouverin kentällä sekoilin oikein kunnolla. Ensin hukkasin kaikki Ransun paperit ja sitten passini. Montaa kertaa ei matkan aikana tippa tullut linssiin mutta tässä kohtaa kyllä. Kansion, jossa Ransun paperit olivat, löysin itse mutta passia en. Kävin tietenkin ilmoittamassa asiasta myös virkailijoille, koska olin aivan varma, että passintarkastuksen jälkeen olin laittanut sen taskuuni. Tokihan minulla oli mukanani kopio passista mutta se olisi ainoastaan helpottanut saamaan lähetystön kautta uuden passin. Kunnes yhtäkkiä virkailija seisoo vieressäni ja kysyy: ”Minna?” ja ojentaa passini. Koskaan en saanut tietää, mistä passi oli löytynyt…
Terminaaliepisodin jälkeen pyörin pitkään ympäri rahtialuetta tavarakärryjeni kanssa ennen kuin lopulta löysin oikean loosin. Tämän jälkeen virallinen kuittausosuus, jota olin etukäteen jännittänyt puhtaustarkastuksen vuoksi. Vaan huihai! Täti vaan kysyi, että ”is you bike clean?”. Siihen tietenkin vastasin, että juujuu, totta kai. Vastaus, ”okay, pick up your bike”, sai jälleen kerran leuan loksahtamaan auki. Ihan aina eivät näköjään byrokraatit toimi samalla kaavalla tai sitten ei ole uskominen kaikkiin ennakkovaroituksiin!
Ransun paketin purkamisesta ei olisi totisesti tullut yhtikäs mitään (arviolta miljoona naulaa laatikossa), ellei olisi ollut mahdollisuutta ostaa purkua. Eikä siinä kauaa nokka tuhissut, kun sorkkaraudat heiluivat ja uskollinen ystävä kuorittiin kotilostaan. Tämän jälkeen kasailin Soulissa irrotetut osat paikalleen ja hupsista keikkaa, olinkin jo pyörän selässä matkalla kohti Vancouverin keskustaa.
Kohtuu inhimillisesti löytyi hostellini ”Samesun Backpackers”. Sen sijaan pyörän parkkiin saaminen tuotti flunssaiselle matkaajalle hieman päänvaivaa. Hostellin vieressä sijainneen hotellin parkkikselle olisi toki pyörän saanut mutta hinta oli niin suolainen, lähes 40 $, joten päätin koettaa onneani ja jätin pyörän kadun varteen. Illalla kun kävin tarkistamassa, että kaikki on kunnossa, paikalle tupsahti ”Donny” niminen viereisen strippiklubin portsari, joka sanoi, että voisin tuoda Ransun heidän parkkikselleen hintaan 12 $. Kaveri vielä laittoi oman käyntikorttinsa pyörään ja sanoi, että nyt siihen ei ainakaan uskalla kukaan koskea. Aavistuksen haiskahti mafiatouhulta mutta ainakin Ransu oli turvassa.
Voisi äkkiseltään kuvitella, että Kanada on turvallinen paikka, missä pyörän voi jättää minne tahansa vaan näin ei kuulemma ole. Rikollisuutta on sen verran, ettei yksityisenkään ihmisen omaisuus ole aina turvassa. Surullisista lieveilmiöistä sain esimakua, kun illalla Seven Eleven kiskalla käydessäni näin lyhyellä matkalla toistakymmentä koditonta makuupusseissaan katujen varsilla.
10.7. TORSTAI: Vancouver – Naramata
Aamupalalla ruokakulttuurishokki oli täydellinen: tarjolla oli valkoista leipää, hilloa, baageleita ja muffinsseja. Juuri kun olin tottunut loistavaan korealaiseen keittiöön!
Aamupäiväksi olin sopinut paikalliseen Honda-liikkeeseen Ransun huollon ja pienen seikkailun jälkeen korjaamon löysinkin. Navi kun ei jostain syystä tunnistanut osoitetta. Huollon jälkeen alkoi upea matka kohti Naramataa ja British Columbian provinssin järviseutua. Henkeäsalpaavan kauniit vuoristomaiset ja upeat mutkatiet, tienvarsien lähiruokakauppiaat sekä toinen toistaan kauniimmat viinitilat pakottivat pysähtymään valokuvaamista varten.
Alun perin olin sopinut majoittuvani teltassa United Church of Canadan kristillisessä keskuksessa Naramatan kylässä lähellä Pentictonin kaupunkia. Toisin kuitenkin kävi. Keskuksessa oli lakko, jonka seurauksena kaikki sadat majoitustilat (majoitusrakennuksia oli siis ympäri kylää kymmenittäin) olivat tyhjillään. Toisen epäonni on toisen onni, koska nyt sain käyttööni ihkuoman rivarikaksion OMALLA KEITTIÖLLÄ! Lisäksi kun vielä yksi keskuksen pastoreista, Natalie kävi hakemassa minulle polkupyörän käyttöön, olin onneni kukkuloilla. Lähes saman tien päätin, että koska minulla ei ollut hengenhätä eteenpäin ja flunssa vielä hieman vaivasi, jäisin Naramataan muutamaksi päiväksi.
Illan fillarilenkki kylällä vahvisti ajatukseni. Olin saapunut lintukotoon, paratiisiin maan päällä!
11–12.7. PERJANTAI – LAUANTAI: Naramata
Edellisenä iltana olimme sopineet Natalien kanssa, että hän veisi minut autolla Pentictoniin. Olin nimittäin tehnyt aikamoisen emämokan: en ollut Vancouverissa ottanut liikennevakuutusta. Näin jälkeenpäin en osaa tätä oikein selittää mutta ilmeisesti en vaan saanut aikaiseksi. Asiasta kun tuli puhetta, Natalie totesi, että hän kuskaa minut vakuutuskonttorille, mistä saan vakuutuksen pyörään. Helpommin sanottu kuin tehty. Lukuisien puheluiden jälkeen virkailija oli tiukasti sitä mieltä, että hän ei voi minulle vakuutusta myydä. Aika ihmeissäni olin, koska olin kuullut aikaisemmin, että asiassa ei pitäisi olla mitään ongelmaa. No, syykin sekaannukseen lopulta selvisi: virkailija oli jostakin syystä käsittänyt, ETTÄ JÄÄN RANSUN KANSSA KANADAAN! No, loppu hyvin kaikki hyvin ja marssin ulos konttuurista 168 € köyhempänä mutta sekä Kanadassa että USA:ssa voimassa olevaa vakuutusta rikkaampana.
Tämän jälkeen oli vuorossa kaupunkikierros. Penticton on pieni mutta todella idyllinen järvenrantakaupunki. Postikorttiostoksille mentäessä huomasin jälleen asunnottoman miehen keruukippo vieressään. Rohkaisin mieleni ja menin juttelemaan. Rory-niminen irlantilaistaustainen mies kertoi asunnottomuuden olleen tavallaan hänen oma valintansa avioeron seurauksena. Totesi, että hän tekee töitä siellä mistä niitä saa mutta omaan asuntoon ei ole varaa. Keskustelumme sai aika hurjan käänteen, kun paikalle saapui rullatuolissa alkuperäisasukas, joka raivostui pahemman kerran, koska Rory oli mennyt hänen paikalleen kerjäämään. Jälkeenpäin muuten opin, että ainakaan Kanadassa ei kutsuta alkuperäisasukkaita nimellä intiaani, vaan aboriginals, natives tai first nation.
Paluumatkalla piipahdimme vielä paikallisessa supermarketissa ja järkytys oli aikamoinen, kun näin ruokien hinnat: monet tuotteet olivat jopa kolme kertaa kalliimpia kuin Suomessa. Ihmettelin kovasti paikallisten tulotasoa, jos kerran ruokakin oli näin kallista! Myöhemmin Reginassa paikallisen hostellin työntekijältä kuulin, että tavallisten duunareitten tulotaso on todella alhainen, jopa 6$ tunti, mikä tarkoittaa n. 4€. Ei ihme siis, että toisilla ei ole varaa edes omaan kotiin!
Iltapäivä vierähti Centre at Naramatan kansliassa paperiasioita hoitaessa. Sain vahvistettua Ransun lentorahdin Atlantin yli ja samalla ”jouduin” varaamaan omankin lentoni Montrealista Lissaboniin. Rahtisopimusta kun ei olisi voinut vahvistaa ilman henkilökohtaista lippua.
Illan vietin Natalien ja hänen miesystävänsä Muhammedin vieraana näyttäen heille kuvia etenkin Venäjältä, koska se tuntui kiinnostavan eniten. Ihanan monikulttuurista elämää. Tykkään kovasti juu!
Lauantaina oli vuorossa, vihdoin, reissun ensimmäinen todellinen lepopäivä. En suunnitellut mitään, mihinkään ei ollut pakko mennä ja mitään ei ollut pakko tehdä. Kyllä tuli tarpeeseen! Ajelin siis fillarilla, lueskelin ja ihmettelin elämänmenoa rannalla, kuvasin paljon, katsoin koneelta Morsea jnejne. Kyllä reissaaminen on hienoa mutta joskus, Risto Reippaan sanoin, tekee ihan hyvää olla vaan, tekemättä oikein mitään. Niin, ehkä juuri tästä syystä flunssaoireetkin alkoivat pikkuhiljaa helpottamaan.
13.7. SUNNUNTAI: Naramata – Golden
Matka kohti Kalliovuoria alkoi hieman takellellen, kun en pyöräkilpailujen vuoksi meinannut millään päästä ulos Pentictonin kaupungista. Kelownassa, n. 100 km pohjoisempana odotti yksi matkan mielenkiintoisimmista ennalta sovituista tapaamisista: Marko ”Hemuli” Hemmilä, joka kesällä 2012 myi omaisuutensa, otti kultaisen kädenpuristuksen, pakkasi Bemarinsa ja lähti ajamaan ympäri maailmaa.
Koskaan aikaisemmin emme olleet siis tavanneet mutta tuntui, kuin olisimme aina tunteneet. Juttua olisi varmaan riittänyt vaikka kuinka pitkään mutta n. 2½ tunnin jälkeen oli jatkettava matkaa, minä kohti Jasperin kansallispuistoa Kalliovuorilla ja Marko USA:n puolelle.
Jos oli kaunista läntisen Kanadan järviseudulla, niin aika sanattomaksi menin Kalliovuorten lähestyessä. Rec-nappula oli Go Prossa päällä todella tiuhaan! Edes kova helle ei haitannut näissä komeissa maisemissa!
Goldenin pikkukaupungin kohdalla päätin vetää sivuun ja etsiä majapaikan. Kyllä kannatti! Paikallinen Dreamcatchers hostelli oli ehkä paras, missä olen koskaan ollut. Kuultuaan, että olen Suomesta, paikan omistaja Abbey toi minulle illalla Englannista ostamansa kirjan ”The almost nearly perfect people – truth about the Nordic miracle”. Maha kippurassa luin kirjaa etenkin sen Suomi osuuden kohdalla – suosittelen! Abbey oli muuten juuri niitä ihmisiä, jollaisten tapaaminen tekee reissaamista niin antoisaa. Avoin, vilpitön ja rehellinen. Loistava juttukumppani yksinäiselle matkaajalle.