Touring FinlandiaBAIKALILTA VLADIIN! Osa 2.
BAIKALILTA VLADIIN!
Maailmanympärimatkani toisessa jaksossa matkataan mahtavalta Baikal-järveltä Mongolian vierailun jälkeen aina Tyynelle Valtamerelle, Vladivostokiin.
15.6. SUNNUNTAI: Babushkin (Venäjä) – Sukhbaatar (Mongolia)
Aamulla hyvästelin ”Mongolian sankarit” Ollin, Jarin ja Arton. Pientä dramatiikkaa aiheutti Arton laukkujen avaimen (ainoa kappale!) katkeaminen lukkopesään. Vaan eipä tuossa kauaa nokka tuhissut, kun lukkopesä oli jo irti ja kiinnitysviritykset kehitelty!
Matka Babushkinista Mongolian rajalle sujui reippaasti ja Venäjän puolen tulli oli läpäisty niin nopeasti, että oikein hämmästelin. Etenkin, kun virkailija puhui täydellistä englantia! Vaan toisin oli Mongolian tullissa! Seitsemän eri leimaa piti hankkia lippuihin ja lappuihin, eikä kukaan osannut englantia tai edes venäjää! Eniten ongelmia tuotti Ransun tietojen syöttäminen tietojärjestelmiin. Vasta kun virkailija keksi kokeilla FIN- kansallisuustunnuksen tilalle FI merkintää, kone hyväksyi tiedot. Tämä ihan vinkkinä, jos olette tuolle suunnalle menossa!
Tullirakennuksesta ulos päästyäni näin jo kaukaa, että nyt joku on Ransun kimpussa. Pistin juoksuksi mutta hidastin pikaisesti, kun tajusin, että kyseinen ”rosvo” olikin tullivirkailija! Siinä sitten ilman yhteistä kieltä ihastelimme Ransua ja kyydissäni kulkevaa Väinö-kania. Poseerauskuvien jälkeen pääsin vihdoin liikkeelle. OLIN MONGOLIASSA!
Kyllä pisti haukkomaan henkeä, kun tajuntaan alkoi pikkuhiljaa syöpymään ymmärrys siitä, että olin ajanut yksin tähän kaukaiseen maahan saakka!
Yöksi suuntasin Sukhbaatarin pikkukaupunkiin, mistä löytyikin varsin mainio hotellihuone 12:lla €:lla. No vettä ei tullut hanasta mutta mitäs pienistä… J! Iltaruokakin tuli laitettua huoneen kylppärissä trangialla ja kyllä uni maistui!
16.6. MAANANTAI: Sukhbaatar – Ulaanbaatar
Aamulla Sukhbataarissa riitti ihmeteltävää: kadulla mustat siat kulkivat kaiken kansan keskellä välillä pistäytyen syömässä kadun varressa ruohoa! Lisäksi hotellin respassa hämmästelin myynnissä olleita Taffelin sipsejä – kauas ovat suomalaiset tuotteitaan markkinoineet!
Matka kohti pääkaupunki Ulaanbaataria sujui vaihtelevasti. Edellisenä päivänä hyväkuntoiselta vaikuttanut ”Mongolian highway” näytti haastavimmat puolensa – tie oli ajoittain lähes ajokelvottomassa kunnossa! Mutta ihmeteltävää riitti muutenkin: villinä / vapaana elävät jakit, hevoset, lehmät, lampaat ja vuohet kansoittivat tienvarret. Näinpä jopa korppikotkia mutten valitettavasti saanut niistä kuvaa! Kauempana maastossa näkyi lisäksi paljon jurttia, noita perinteisiä mongolialaisia ympärivuotisessa käytössä olevia paimentolaisten telttoja. Juttelin myös pitkään kahden sveitsiläisen polkupyöräilijän kanssa. Olivat polkeneet ensin Moskovaan, hypänneet sieltä Trans-Siperian junaan ja Irkutskista taas lähteneet polkemaan kohti Mongoliaa ja Ulaanbaataria.
Ulaanbaatar olikin sitten luku sinänsä. Kaupungin keskustan liikenne on täysin sekaisin. Kaikkialta puskee päälle busseja, kuormureita, henkilöautoja jne. jne. Ei siis ihme, että aivan kaupungin ytimessä lopulta menetin tasapainon ja kellahdin nurin. Takana olevasta autosta komensin kaksi nuorta miestä auttamaan kanssani Ransun pystyyn ja niin jatkui matka. Hieman tämän jälkeen koin yhden reissun suurimmista yllätyksistä, kun liikennevaloissa (sellaisiakin kaupungissa siis on…) vierestäni kuului yllättäen: ”Moikka”! Skootterilla liikenteessä ollut mongolialaismies osoittautui Suomessa jo yli 7 vuotta asuneeksi Tulgaksi. Hän sitten eskorteerasikin minut majapaikkaani, motoristien suosimaan ”Oasis guesthouseen”.
Oasiksen vierasjoukko oli varsin kirjavaa: motoristeja oli paikalle saapunut mm. Englannista, Norjasta, Ranskasta, Sveitsistä ja jopa Islannista. Lisäksi paikalla oli jonkin verran väkeä, jos jonkinlaisilla matkailuautoilla. Paikka vaikutti muuten ihan mukavalta mutta ruokapolitiikka hämmästytti. Paikan johtaja, kun ilmoitti yks´kantaan, etten saa valmistaa pihalla ruokaa trangialla! Tämä aiheutti hienoisia ongelmia kasvissyöjälle. Mongoliassa kun oikeasti tuollaista käsitettä ei tunneta!
17.6. TIISTAI: Ulaanbaatar
Käsittämätön Hannu Hanhi tuurini jatkui, kun norjalaiselta Magadaniin matkalla olleelta Espeniltä löytyi Siperiassa hajonneen action kamerani laturiin sopiva vaihtokappale. Ja kaveri ei edes rahaa suostunut tuosta ottamaan! Olin todella kiitollinen, koska epäilen, olisinko Mongoliasta moista varaosaa löytänyt!
Tälle päivälle varattu kaupunkikierrokseni ei välttämättä ollut aivan tavanomainen. Edellisenä päivänä kaupungin läpi ajaessani olin huomannut kävelymatkan päässä majapaikastani ortodoksisen kirkon ja niinpä suuntasinkin sitä kohden. Lukittuja ovia hetken kolkuteltuani onni potkaisi jälleen: olin jo ehtinyt pettyneenä jatkamaan matkaani kohti kaupungin keskustaa, kun silmiini sattui tutunnäköinen vaatetus – tuon täytyy olla ortodoksipappi! Ja kuinka ollakaan tämä mustaan stikariin (viittaan) pukeutunut mies, isä Aleksei, osoittautui v. 2009 valmistuneen Pyhän Kolminaisuuden kirkon papiksi. Siirryimme kirkon puolelle ja onnekseni Aleksei puhui täydellistä englantia. En usko, että mistään olisin saanut kuulla paremmin elämästä Mongoliassa, kuin häneltä! Hämmennystä herätti mm. tieto siitä, kuinka Mongolian kielessä ei ole sanaa ”omatunto” tai siitä, kuinka kaikki vihannekset ja hedelmät tuodaan rajan takaa Kiinasta. Täynnä tuholaismyrkkyjä kuulemma!
Kirkolta jatkoin lähemmäs keskustaa ajatuksena löytää kansallisuustarroja ja jotain muuta pienen pientä tuliaista. Ilmeisesti en kuitenkaan ollut tarpeeksi ytimessä, koska mitään tämänkaltaista en löytänyt. Lisäksi nälkä kurni pahasti ja kun kauppojen hyllyt tuntuivat olevan täynnä lähinnä sipsejä, suklaata, keksejä ja VALION juustoja, alkoi hieman jo väsynyttä matkaajaa aavistuksen harmittamaan. Paluumatkalla Oasikseen löysin kuitenkin paikallisesta basaarista valmista merilevää ja mukavan tulista tofua, joista sain pikku tuunauksella tehtyä itselleni varsin makoisat eväät!
Ilta kului pitkälle islantilaispariskunnan, Unnurin ja Höglin seurassa. Olivat keväällä lähteneet Islannista lautalla Tanskaan ja ajaneet sieltä ”stanien” läpi Mongoliaan. Edessään heillä oli lähtö takaisin päin ja tavoitteena ajaa Mongolian keskinen reitti. Vaihdoimme tietenkin myös yhteystietoja ja mukaan tarttui kutsu heidän pieneen kotikyläänsä itäiseen Islantiin!
18.6. KESKIVIIKKO: Ulaanbaatar – Sukhbaatar
Aamu kului Ransun huoltohommia tehdessä. Tarkoituksena oli tämän jälkeen lähteä jälleen kaupunkia kiertämään mutta suunnitelmiin tuli muutos, kun tummia pilviä alkoi kerääntyä pääkaupungin taivaan ylle. Pienen tiedustelukierroksen jälkeen selvisi, että alueelle oli luvattu rankkasateita muutamaksi päiväksi. Minun kohdallani tämä olisi tarkoittanut luvattoman suuria haasteita paluumatkalle, mikäli tiet sateiden seurauksena menisivät mutalilluksi.
Hetken pähkäiltyäni päätin olla ottamatta liikoja riskejä paluumatkan suhteen ja päätin suunnata takaisin lähelle Venäjän rajaa. Mongolian osuus jäisi ennalta suunniteltua lyhyemmäksi mutta sille ei voinut mitään. Ajatus Ransusta kyljellään mutavellissä oli sen verran vastenmielinen, että kiltisti ryhdyin pakkaushommiin.
Höglin ja Unnurin kanssa olimme jo edellisiltana puhuneet kaupungin keskustan ruuhkien kiertämisestä. Niinpä alkuiltapäivästä starttasimme kimpassa tavoitteena ajaa kaupungin eteläpuolelta. Reitti onnistui lähes täydellisesti! Toki ruuhkia oli, muttei missään nimessä samaan tapaan kuin ytimessä. Kaupungin länsipuolella toivottelin sitten hyvää matkaa kohti keskistä Mongoliaa suuntaaville islantilaisille ja itse lähdin pohjoisen suuntaan.
Onni oli jälleen myötä, kun sade ei ollut vielä pilannut teitä ajokelvottomiksi. Niinpä pysähtelin vielä useaan otteeseen kuvaamaan tämän kaukaisen maan maisemia ja paimenpoikia laumoineen. Myös action kamera sai laulaa, kun olin uuden varaosani turvin saanut akut ladattua!
Yöksi suuntasin samaan hotelliin Sukhbaatarissa, kuin tullessakin ja jälleen keittelin sopat trangialla kylppärissä J!
19.6. TORSTAI: Sukhbaatar (Mongolia) – Ulan Ude (Venäjä)
Aiemmasta viisastuneena täyttelin tullilaput jo hotellihuoneessa, pakkasin tavarat ja suuntasin rajaa kohti. Paikallisten viranomaisten myönteinen suhtautuminen yksinäiseen matkaajaan vahvistui entisestään, kun ensimmäisillä tulliporteilla minut ohjattiin koko jonon ohi. Tullimuodollisuuksista selvisin tällä kertaa varsin kivuttomasti ja huomattavasti menomatkaa nopeammin. Jo tutuksi tulleet virkailijat tervehtivät iloisesti ja muistipa Venäjän puolen tullissa virkailija jopa kysyä, olinko löytänyt mitään kasvisruokaa itselleni!
Venäjän puolella oli pakko vetää hetkeksi tien sivuun, kun näin käytännössä erään isä Aleksein kertoman totuuden: metsä alkaa lähes välittömästi Venäjän rajan ylittämisen jälkeen! Mongolian puolellahan puut ja pensaat olivat olleet todella harvassa. Aleksein mukaan tämä johtuu pitkälti siitä, että oikein kukaan ei katso miljoonien ruohonsyöjien, hevosten, lehmien (elävät vapaana ja villinä!), jakkien, vuohien ja lampaiden perään. Niinpä ne saavat kuulemma rauhassa lisääntyä ja syödä maan putipuhtaaksi! Luonnollisia vihollisia niillä on kertoman mukaan hyvin vähän.
Matkalla kohti Ulan Udea piti jälleen metsästää vessapaikkaa. Tyytyväisenä kurvasinkin tien sivuun, kun näin Venäjällä yleisen käytännön mukaisen ”reikälattiassavessan” bussipysäkin yhteydessä. Vaan eipä tarvinnut tarpeitaan tuohon vessaan tehdä – käytännössä kaatopaikaksi muuttunut rakennus oli yksi reissun vastenmielisimpiä näkyjä! Voi meitä ihmisiä…
Hieman Ulan Uden eteläpuolella onni potkaisi jälleen. Löysin aivan käsittämättömän idyllisen ”puujurttagastinitsan”. Sain tingittyä hinnan kohtuulliseksi ja kyllä oli aikamoista viettää itseksensä juhannuksen aatonaattoa, kun oli oma hirsinen iso jurtta ja aidattu piha grilleineen ja katoksineen! Vielä kun läheisessä kyläkaupassa ihmiset tulivat iloisesti tekemään tuttavuutta, oli mieli aikas korkealla!
20.6. PERJANTAI – JUHANNUSAATTO: Ulan Ude – Khadukta
Aamulla tajusin, että tulisin ensimmäistä kertaa elämässäni viettämään juhannuksen ypöyksin! Matkanteko tuntui kuitenkin maistuvan sen verta hyvin, että ajatus ei ollut lainkaan häiritsevä.
Niinpä hyvillä mielin starttasin ajatuksena päästä juhannusaaton aikana mahdollisimman lähelle Chitan kaupunkia. Maisemat etenkin ensimmäisten sadan kilometrin aikana olivat huikaisevat. Tämä oli Siperiaa ja Burjatiaa kauneimmillaan!
Vaan ei pidä nuolaista jne. Lähes hysteerisiltä tuntuneet satoja kilometrejä jatkuneet tietyöt toivat todellista haastetta sekä kuskille että pyörälle. Ajoittain pelkäsin tosissani etenkin Ransun renkaiden puolesta. Vielä kun illemmalla yltynyt sade muutti sorapinnan mutavelliksi, oli ilmassa katastrofin aineksia. Mutta eipä hätiä mitiä – Hannu Hanhi-tuuri sen kun jatkui ja sain kun sainkin pidettyä Ransun pystyssä!
Iltaseitsemän aikaan aloin katselemaan tosissani majapaikkaa ja varsin oivallisen näköinen suuri tienvarsigastinitsa oikein kutsui luokseen. Kyselin pihalla olleilta työntekijöiltä, josko majapaikassa olisi minulle sijaa. Hyvin mahtuu, he vastasivat ja ohjasivat sisälle paikan johtajan luo. Vaan kuinkas kävikään! Ensimmäistä kertaa reissun aikana sain huomata olevani varsin ei-toivottu vieras. Täti ilmoitti ykskantaan, että vain kalleimpia, lähes 50 € huoneita on jäljellä, eikä suostunut myymään minulle naispaikkaa. Sateessa ryvettynyt keski-ikäinen yksinäinen naismotoristi ei tainnut olla perjantai-iltaan sopiva asiakas. Mistä lie johtuu…
Jatkoin siis matkaani entistä huonompaan kuntoon menneellä tiellä ja vielä yhden epäonnistuneen yrityksen (olivat kyllä superystävällisiä, mutta paikka oli täynnä) jälkeen löytyi n. 100 km ennen Chitaa pienestä Khaduktan kylästä georgialais-armenialais-venäläisen pariskunnan pitämä pieni gastinitsa, mistä pelkän naispaikan hinnalla sain itselleni käyttöön koko huoneen! Niin väsynyt olin, että iltapalan ja Suomeen soitettujen juhannustoivotusten jälkeen alakerrasta kuuluneista biletysäänistä huolimatta sammahdin saman tien! Ai niin – löysin vihdoin itselleni RUS-tarrat, joita olin metsästänyt koko matkan Suomesta lähdettyäni!
21.6. LAUANTAI, JUHANNUSPÄIVÄ: Khadukta – Chita
Aamulla pyörää pakatessa puskista tuli nuhjuisen näköinen mies pyytämään lanttia. Kaveri ei haissut pahasti viinalle ja niinpä olin jo ehdottanut, että voisin tarjota hänelle aamiaisen gastinitsassa, kun isäntä pelmahti raivoten paikalle ja ajoi miehen takaisin metsään. Itku tuli meikäläiselle. Tavallaan ymmärsin isäntää, joka varmasti oli luullut ajattelevansa parastani mutta siitä huolimatta tuntui, että mikä arvo on ihmisen elämällä. Harmitti tosissaan!
Ennen Chitan kaupunkialuetta huoltoaseman pihalla tapasin paikallisen Denis-nimisen Honda Shadow kuljettajan. Hänen neuvostaan suuntasin kaupungin keskustaan Arkadia- nimiseen hotelli-gastinitsaan. Halusin nimenomaan päästä keskustaan ja saada Ransun vartioidulle parkkipaikalle, jotta voisin pari päivää vetää henkeä ja osallistua sunnuntailiturgiaan. Huomasin muuten tässä vaiheessa, että ensimmäistä kertaa reissun aikana olin unohtanut laittaa SPOT:n päälle. Pahoitteluni…
Arkadia osoittautui sijainniltaan täydelliseksi. Kaikki olennainen tässä n. 800 000 asukkaan kaupungissa oli kävelymatkan päässä! Lisäksi hotellissa oli moitteettomasti toiminut nettiyhteys ja pääsisin vihdoin päivittämään blogiani ja tutkimaan tulevaa reittiä ja mahdollisia majapaikkoja. Upean, aurinkoisen sään innoittamana suuntasin heti kaupungille. Etenkin lapsiperheitä tuntui olevan paljon liikkeellä ja jäinkin kaupungin keskusaukiolle pitkäksi aikaa katselemaan iloisia leikkiviä lapsia.
Kirkonmetsästys tuotti tulosta varsin helposti. Upean Kazanilaisen Jumalansynnyttäjän ikonin kirkon ovet olivat auki ja viivyinkin pitkään ihmettelemässä ja hiljentymässä. Paikalliset ”kirkkomummot” olivat kovin kiinnostuneita kaukaisesta ortodoksimatkaajasta ja etenkin eräs heistä kirjaimellisesti otti minut siipiensä suojaan ja halaili monet kerrat. Sovimme, että seuraavana aamuna tapaisimme liturgiassa.
Paluumatkalla hotellille kiinnitin huomiota KVAS-juoman myyjiin. Kvassia siis myytiin suurista säiliöistä ihmisten omiin astioihin. Olin jo Novosibirskissa oppinut, että kvas on perinteinen venäläinen leivästä valmistettu juoma, jota ihmiset valmistavat myös omatekoisesti. Kävin vielä ruokakaupassa täydentämässä varastojani – edessä oli pitkä siirtymä Habarovskiin ja omat eväät tulisivat varmasti tarpeeseen. Ruokakaupassa ihmetytti jälleen korkea hintataso. Keskimääräinen tulotaso on paikallisten kertoman mukaan niin matala, etten voi ymmärtää, kenellä on varaa näihin osittain jopa Suomea korkeampiin hintoihin!
Ilta meni hyvän nettiyhteyden turvin skypettäessä Sevettijärvelle – Olli oli ajanut Murmanskin kautta Norjan puolelle ja sieltä juhannuksen viettoon Sevettijärvelle. Voiko tämän kauemmaksi toisistaan oikeastaan ajaa!
22.6. SUNNUNTAI: Chita
Heräsin hyvissä ajoin ja lupaukseni mukaisesti riensin Kazanskajan kirkkoon, missä edellisenä päivänä tapaamani mummo olikin jo minua vastassa. Tuntui kotoisalta osallistua liturgiaan pienen tauon jälkeen. Ehtoollisen jätin kuitenkin väliin, koska Venäjällä on tapana käydä katumuksen sakramentilla ennen ehtoollista, enkä uskonut, että paikalla olisi englannin kielen taitoinen pappi. Toki minulla oli mukanani Sergiev Posadista saatu venäjänkielinen todistus osallistumisesta katumukseen, mutta siitähän oli jo pari viikkoa aikaa… Joka tapauksessa varsin onnistunut kirkkoretki, etenkin kun kuoro lauloi todella kauniin kerubiveisun. Harmi, etten kehdannut sitä äänittää L.
Loppupäivän vietin ihmettelemässä kaupunkia. Positiivista hämmästystä herätti lapsille suunnattujen aktiviteettien määrä – negatiivista taas lukuisat kissa- ja koiramyyjät. Hirmuinen määrä pentuja oli ahdettu pienen pieniin häkkeihin. Mutta niin, kaipa sitä pitää jollain konstilla yrittää leipänsä saada, voivoi.
Pientä sydämentykytystä aiheutui, kun eksyin hieman keskustan ulkopuolelle joen rantaan ja huomasin alueella majailevan lukuisia kodittomia. Olin fiksuna pukeutunut polvimittaisiin shortseihin, t-paitaan, lenkkareihin ja lippikseen. Ulkomuotoni siis huusi kilometrin päähän, että ”täältä tulee turisti!”. Vaan turhaa oli huoleni – rauhassa sain kulkea joen vartta ilman mitään häiriötä.
Illan vietin akkuja lataillen tulevaa ”metsäsiirtymää” silmällä pitäen. Edellisenä iltana olimme Ollin kanssa päätyneet siihen, että hän lentää New Yorkiin, vuokraa sieltä pyörän ja yhdessä teemme ylimääräisen Newfoundlandin retken. Niinpä keskityin tutkimaan netistä lauttoja välille Nova Scotia – Newfoundland. Tietyllä tapaa aika absurdia, koska olinhan edelleen Siperiassa!
23.6. MAANANTAI: Chita – Sbega
Kaupungista ulos ajaminen kävi todella sutjakkaasti. Vain reilu 15 minuuttia, ja olin ulos tästä Helsinkiä suuremmasta kaupungista! M 58-tien risteyksessä poliisit (eivät siis muuten enää ole miliisejä!) vetivät ensimmäistä kertaa Venäjällä tien sivuun ja tarkastivat paperit. Ihan huvikseen siis – hieman jäi vaikutelma, että halusivat vain lähinnä jutustella ja olivat uteliaita reissun suhteen J!
Ja niin alkoi korpitaival. Metsää, suota, suota, metsää – loputtomiin! Tomskin risteyksessä läntisessä Siperiassa tapaamani Juhat Helin ja Vainionpää, olivat kehuneet kovasti Chita – Habarovsk väliä erittäin hyväkuntoiseksi. Tämä tuntui pitävän paikkansa tien pinnan osalta mutta suurta hämmennystä herätti tien aaltomaisuus! Jatkuvasti ylös ja alas niin, että mahanpohjassa tuntui!
Koska olin lähtenyt liikkeelle vasta puolilta päivin, eikä seuraavasta majapaikasta ollut mitään tietoa, pysäytin Ransun aivan keskelle korpea pienen, varsin ränsistyneen Gastinitsan pihaan. . Sain kuitenkin jälleen edullisen naispaikan ja koska talossa oli aidattu sisäpiha, riittivät fasiliteetit minulle ja Ransulle. Tämä oli selkeästi alkeellisin majoitus tähän mennessä. Suihkusta tai juoksevasta vedestä ei ollut puhettakaan, ”reikälattiassavessa” löytyi pihan perältä ja kompura lutkutti sähköä. Mutta hyvät yöunet sain joka tapauksessa!
24.6. TIISTAI: Sbega – Magdagachi
Ja niin jatkui korpitaival. Mäkeä ylös ja mäkeä alas, metsää, metsää ja vielä kerran metsää. Pompputie jatkui edelleen ja oli oltava tarkkana, ettei hyvästä asfaltista innostuneena nostanut nopeutta liikaa, koska seurauksena olisi voinut olla yllättävä ilmalento – niin suuria nuo aaltomaiset pomput ajoittain olivat!
Olin juuri lähdössä levähdyspaikalta liikkeelle, kun paikalle kurvasi ”J”- tunnuksella varustettu pikkuinen Suzuki. Kuljettaja osoittautui niin ikään maailmanympärimatkalle lähteneeksi Sahalinin saarelta kotoisin olevaksi Yuichiksi. Hänellä tosin oli aikaa reissun tekemiseen kaksi vuotta! Vaihdoimme tietenkin kuulumisia, yhteystietoja ja majapaikkavinkkejä, minkä lisäksi Yuichi kertoi haluavansa erityisesti päästä Afrikkaan ajamaan. Hän myös kertoi, että pitkän matkan mp-matkailu on hyvin harvinaista japanilaisten keskuudessa – mistä lie johtuu.
Magadanin risteystä oli pakko pysähtyä kuvaamaan. Tähän paikkaan jotenkin kulminoitui aikanaan Ewan McGregorin ja Charlie Boormanin tekemän ”Long way roundin” vaikutus omaan päätökseeni lähteä matkaan. Tie näytti, kuten olin jo Mongoliassa saanut kuulla, ihka uudelta. No, tuo reitti ei olisi minulle käynyt joka tapauksessa, koska Magadanista ei pääse moottoripyörän kanssa lentäen meren yli!
Jos oli edellisen yön majoitus ollut varsin vaatimaton, niin nyt löytyi täydellinen vastakohta. Reissun halvimmalla hinnalla (jos ei luostareita lasketa), 500 ruplalla sain uutuuttaan kiiltelevästä tienvarsigastinitsasta naispaikan, mikä jälleen kerran tarkoitti käytännössä omaa huonetta. Lisäksi kun vieressä oli suurehko syöttölä, mistä sain keitettyä tattaria ja salaattia, saatoin todeta, että päivä oli varsin onnistunut!
25.6. KESKIVIIKKO: Magdagachi – Novobureyskij
Ransu on jostain syystä alkanut kuluttamaan jonkin verran öljyä. Kazakstanista mukaan ostamani litran pullon pohja alkoi häämöttää mutta luottavaisin mielin hyppäsin jälleen pyörän selkään. Kolmas päivä putkeen tätä kohtuupuuduttavaa korpitaivalta alkoi tuntua kuskissa. Lisäksi silmälasit kiusasivat ja painoivat ohimoon päivä päivältä enemmän ja enemmän. Kertakäyttöisiä piilolinssejä oli pakko säästellä, jotta jäljellä olevat kestäisivät reissun loppuun saakka. Ei siis auttanut kuin pysähdellä ja ottaa kypärää pois päästä. Ja tietenkin tsiljoona Siperian öttiäistä oli saman tien kimpussa. Aika hyvin syöneitä tuntuivat muuten olevan nuo herhiläiset – sen verran niissä oli kokoa!
Olin tähän saakka ollut varsin onnekas säiden suhteen mutta nyt sain osakseni oikein kunnon rankkasateen. Niin kovaa tuli tavaraa taivaalta, että vauhti putosi kolmeen kymppiin! Useampi auto oli vetänyt jo tien sivuun, koska näkyvyys oli käytännössä nolla! Sinnikkäästi kuitenkin jatkoin matkaa – olihan näitä tällaisia nyt ennenkin nähty, mm. Pohjois-Italiassa ja Kroatiassa, heh.
Lähinnä puuduttavien ajosiirtymien vuoksi ja koska tiesin seuraavana päivänä pääseväni Habarovskiin saakka mistä olin etukäteen Chitassa varannut hostellipaikan, vetäisin sivuun jo kuuden aikaan illalla. Selkeästi matkustajien ja rekkakuskien suosima paikka oli varsin siisti ja suihkuunkin pääsi pienen jonottamisen jälkeen. Alakerran kuppilassa jäin suu auki tuijottamaan kylmäkaappia, mistä löytyi KOFFIN OLUTTA! Kauas on pitkä matka mutta kyllä ne suomalaiset vaan kummasti jaksaa J!!!
26.6. TORSTAI: Novobureyskij – Habarovsk
Aamulla oli ekstrapaljon ihmisiä ihmettelemässä lähtöäni. Eräskin seurue halusi, jos jonkinlaisia potrettikuvia ja toistelivat muuten jatkuvasti sanaa ”respekt”. Pakko sanoa, mutta kyllä tuollainen on omiaan antamaan lisävoimia matkantekoon!
Ennen Habarovskia alkoivat jälleen tietyöt. Ajoittain aika hurjanäköiset pudotukset alas pientareelta aiheuttivat jonkinasteisia sydämentykytyksiä. Omat mausteensa soppaan toi huoltoasemalla seikkaillut humalainen mies, joka ei millään meinannut päästää minua jatkamaan matkaa!
Sydämentykytykset jatkuivat Habarovskissa, kun jälleen kerran olin aikamoisessa pulassa pituuteni (= lyhyyteni) vuoksi. Aivan hostellini lähellä oli todella jyrkkä alamäki ja tien pinta oli karmeassa kunnossa. Jouduin hivuttautumaan lähes sentti kerrallaan, jotta sain pyörän tien sivuun ja siitä tuupattua hostellin takapihalle parkkipaikalle. En kuvitellut hetkeäkään, että olisin voinut ajaa pihalle tuolla möykkyisellä alustalla. Tähän mennessä sattuneet neljä paikaltaan kaatumista tuntui riittävän, kiitos! Voi elämä, kun Ransua saisi edes hitusen matalammaksi!
Pikkuisen jännitti ensimmäistä kertaa reissun aikana jättää Ransu aidattomalle, vartioimattomalle alueelle. Hostellin väki kuitenkin vannoi ja vakuutti, että pyörä olisi hyvässä tallessa heidän ikkunansa alla. Sitä paitsi olin tuon parkkeeraamisoperaation seurauksena niin puhki, etten hetkeäkään kuvitellut vieväni Ransun jonnekin kilometrien päähän vartioidulle alueelle!
Hostelli itsessään oli täynnä yllätyksiä. Huone oli ehkä pienin huone mitä olen koskaan nähnyt ja nettisivuilla luvattu keittiö osoittautui jääkaapiksi, vedenkeittimeksi ja mikroaaltouuniksi. No, ei hätiä mitiä, suunta kohti ruokakauppaa ja tuumailemaan, mitähän sitä suuhunsa laittaisi. Venäjällä on muuten monissa ruokakaupoissa samantapaisia valintatiskejä kuin Suomessa, joista voi ostaa haluamansa määrän valmista ruokaa. Nyt sain jopa merilevää itselleni!
Iltapalaa nauttiessani hostellin keittiössä minulle piti seuraa Azerbaidzanista kotoisin ollut poliisi. Niin syvällisiksi kävivät hänen ajatuksensa ruokavalioni suhteen, että apuun piti ottaa netistä löytyvä kääntäjäohjelma. Lopulta ymmärsin, että hän oli kovin närkästynyt nimenomaan kasvissyönnistäni. Hänen mukaansa kun ”Jumala on luonut eläimet ihmisille ravinnoksi”. En lähtenyt asiasta väittelemään vaan totesin vain, että jokainen tyylillään.
TÄNÄÄN TULI ENSIMMÄINEN KUUKAUSI REISSUA TÄYTEEN!!!
27.6. PERJANTAI: Habarovsk
Mistä lie johtui mutta nyt iski ahdistus. Ensimmäinen todellinen reissun aikana. Olin päättänyt viettää Habarovskissa ansaitun välipäivän mutta tuntui, että itkua vaan pukkaa, eikä mikään auta pahaan oloon. Olinko ihan oikeasti niin päästäni vialla, että olin yksin lähtenyt tällaiseen reissuun! Pakotin kuitenkin itseni lähtemään ulos vesisateeseen pariinkin otteeseen. Ja kyllähän se olo siitä pikkuhiljaa helpotti, kun ostin tuoreita mansikoita, ihastelin kaupungin keskuspuistoon pystytettyä nykytaidetta, autoin kaatunutta mummoa jne. jne.
Lisäksi illan suussa sain pikkuruiseen huoneeseeni kämppiksen, Magadanista asti Habarovskiin silmäleikkaukseen lentäneen Taisian. Jutustelumme onnistui kohtuullisesti pienestä kielimuurista huolimatta. Sainpa kutsun tuohon kaukaiseen kaupunkiinkin – eihän sitä koskaan tiedä J!
Illalla kun vielä kuuntelin musiikkia, skypetin kotiin Suomeen ja tutkin netistä mahdollisia Korean majoituksia, alkoi olo tosissaan helpottamaan. Kyllä tämä tästä.
28.6. LAUANTAI: Habarovsk – Spassk Dalniy
Aamulla Taisia tuli vielä saattelemaan matkaan ja varsin riemukkaasti meinasi loppusiirtymä kohti Vladivostokia alkaa, kun olin jälleen vetää Ransun kyljelleen paikaltaan. Kuin ihmeen kaupalla sain pidettyä pyörän pystyssä. Kyseessä oli tietenkin tuo sama muhkurainen pihatie, jonka kanssa jo tullessa oli ollut ongelmia.
Navi teki taas pitkästä aikaa oikein kunnon temput, kun lakkasi käytännössä kokonaan toimimasta. Niinpä sitten tienviittojen, maalaisjärjen, suuntavaiston ja paikallisten avulla lopulta lähes parituntisen seikkailun jälkeen pääsin ulos kaupungista. Ei muuten ihan mikään pikku kylä tuo Habarovsk. Toisaalta ei harmittanut lainkaan, koska sää oli jälleen muuttunut aurinkoiseksi ja tulipahan kunnolla nähtyä tuota kaunista kaupunkia kaikkine lauantaitapahtumineen!
Huh hellettä! Kyllä oli kelit kohdillaan, kun Ransun lämpömittari päivän mittaan nousi 50:een! Ja minä kun en ajovarusteistani luovu! Muistan kesällä 2012, kun Bosniassa oli niin hirvittävä helle, että Ollikin jo päätyi ajelemaan t-paita päällä. Vaan ei prätkähiiri, vaikka noutaja tulisi, niin pois se minusta, NEVER! Ai niin, mitäs ei pitänytkään koskaan sanoa…
Myös tietyöt lisääntyivät ja matkanteko sitä myöten hidastui reilusti. Niinpä, kun puoli kahdeksan aikaan illalla alkoi hurja rankkasade, oli pakko myöntää, etten saman päivän aikana pääse Vladivostokiin saakka. Niinpä ajoin sivuun siistinnäköisen gastinitsan pihaan n. 200 km ennen Tyynen Valtameren rantaa ja ensimmäisen osuuden päätepistettä. Vettävaluvana, kypärä kädessäni menin sisälle mutta kun huomasin, että paikan oli vallannut hääseurue, meinasin jo kääntyä kannoillani. Vaan eikä mitä! Sulhanen, Pasha nimeltään, pomppasi pystyyn, riensi luokseni ja kutsui matkaajan mukaan juhlimaan. Lähes täysin mykistyneenä sain änkytettyä kiitokseni ja paikan henkilökunta ohjasi minut huoneeseeni missä pääsin vaihtamaan vaatteet.
Ja niin alkoi yksi matkan ikimuistoisimmista illoista! Ei sitä ihan joka reissulla tällaista kutsua saa. Vaikka olenkin isäni puolelta venäläistä sukua, en koskaan aikaisemmin ole päässyt osallistumaan Venäjällä häihin. Vaikka yhtäläisyyksiä suomalaisiin tapoihin löytyi, oli paljon erojakin. Mm. seremoniamestari oli ostettu paikalle, sulhanen ystävineen joutui jos jonkinlaisiin koettelemuksiin, mm. tanssikilpailuihin ja esittämään näytelmää. Vaikuttavin ohjelmanumero oli kuitenkin morsiamen kynttiläseremonia, jossa juhlavieraat kokoontuivat morsiamen ympärille ja tämän huntu vaihdettiin huiviin – näin hänestä oli tullut vaimo ja emäntä.
Juhlapöydän runsaudesta kertoo se, että jopa kasvissyöjälle löytyi kaikenlaisia herkkuja. Myös viiniä ja vodkaa oli koko ajan tarjolla mutta kiinnitin huomiota siihen, miten ainoastaan yksi vieraista oli selvästi päihtynyt. En varmastikaan olisi saanut niin paljon irti tästä ainutlaatuisesta illasta, ellei seurakseni olisi tullut sulhasen serkku, juuri alakoulun englanninopettajaksi valmistunut Nastja eli Anastasia. Hän tulkkasi minulle kaiken sen, mitä en itse ymmärtänyt.
Ilta päättyi matkantekoni kannalta sopivasti, n. klo 23, kun morsiuspari saateltiin raikuvien suosionosoitusten myötä hääautoon. Olipa uskomaton ilta – tällaisia kokemuksia ei voi rahalla ostaa!
29.6. SUNNUNTAI: Spassk Dalniy – VLADIVOSTOK!
Pihalla touhunneiden kaivinkoneiden meteli toimi aamulla herätyskellona ja pääsin ajoissa liikkeelle. Edessä olisi siis enää viimeinen n. 200 km:n siirtymä Vladiin. Tietyöt jatkuivat edellisen päivän tapaan aivan kaupunkialueelle saakka. Tyynen Valtameren rannalle päästyäni sillalla Vladivostokin kyltin kohdalla uhmasin pysähtymiskieltoa ja pysäytin pyörän. Tästä oli saatava todistusaineistoa! Eikä aikaakaan, kun poliisit olivat jo paikalla nuhtelemassa! No, kunnollinen selfie jäi ottamatta mutta Ransun sain ikuistettua!
Ettei vaan olisi ollut liian helppoa tuo perille pääsy, navi opasti minut rannan läheisyydessä kielletylle alueella. Tällä kertaa oli kuitenkin virkailijasetä kertomassa asiasta, eikä onneksi käynyt kuten Sarovissa… Hetki piti tuskailla uuden reitin löytämiseksi mutta koska virkailija oli näyttänyt, mihin suuntaan pitäisi ajaa, suuntavaiston avulla tuostakin selvittiin. Toki loppumetreille sattui vielä pidemmän pähkäilyn aiheuttanut tilanne, kun jumituin keskelle risteysaluetta. Oikealle olisi pitänyt kääntyä 180 astetta jyrkkään ylämäkeen. Ehehei, ei onnistu allekirjoittaneelta! Niinpä päädyin ajamaan kieltomerkin vastaisesti toisella puolella olevalle linja-autoasemalle ja sieltä pääsin jälleen oikeaan suuntaan.
Vladivostokissa olin siis sopinut majoittuvani paikalliselle Kazanskajan kirkolle. Perille päästyäni sain huomata, että minua varten oli varattu seurakunnan vierashuone ja keittiössä oli odottamassa kasvisborskeitto. Tämä oli vain esimakua siitä, minkälaisen vieraanvaraisuuden olin saanut osakseni!
Majoituttuani kävin vielä ruokakaupassa, kävelyllä ja meren rannalla. Pakkohan se oli edes kastaa jalat Tyyneen Valtamereen, kun tänne asti oli ajanut!
30.6. MAANANTAI: Vladivostok
Sunnuntai-iltana olin saanut agenteiltani Svetlanalta ja Jurilta viestin, että Ransu pitääkin viedä satamaan jo maanantaina! Tämä muutti suunnitelmani täydellisesti, koska päivä oli alun perin varattu Ransun huoltoa varten. Olin etukäteen saanut tiedon erittäin luotettavasta ja edullisesta MP-korjaamosta, jossa voisin teettää täyshuollon. Harmitti suunnattomasti vaan minkäs teet! Niinpä sovin Svetlanan kanssa treffit kirkkoa lähellä olevan huoltamon luokse, missä sain sentään reissussa rähjääntyneen pyörän pesetettyä. Maksoin muuten puolen tunnin työstä 2½ euroa. Tajusin hinnan vasta jälkeenpäin ja kyllä hävetti – olisi ollut mahdollisuus antaa kunnon tippi hyvin tehdystä työstä mutta taisin olla niin tohkeissani pyörän satamaan viemisestä, etten tajunnut asiaa!
Huoltamon luona minua odotti aikamoinen yllätys: Svetlana kertoi, että odottelisimme hetken toista, samaan laivaan mukaan tulevaa motoristia Hollannista. Kyllä loksahti pikku-Minnan leuka auki, kun kaveri sitten saapui paikalle Harrikallaan ja otti kypärän pois päästään. Mies oli Toni, jonka kanssa olin jutellut pitkään v. 2007 Phoenix Rallyssa Hovezissa, Tsekeissä. Voi kyllä tämä maailma on pieni!
Peräkanaa sitten ajelimme satamaan, jätimme pyörät virkailijoiden haltuun ja siirryimme byrokratian kimppuun. Ja sitähän riitti! Svetlana kuskasi meitä autollaan ympäri kaupunkia täyttämässä, jos jonkinlaista lippua ja lappua – rahaakin paloi mukavasti. Kaiken kaikkiaan laskun loppusummaksi tuli lähes 750 €, pitäen sisällään siis pyörän rahdin sekä matkustajapaikan. Kallista lystiä! Venäläisen byrokratian kiemuroista ei muuten kannata edes ajatella selviävänsä ilman agenttia, niin monimutkaisilta ne tuntuivat!
Aikaa koko episodiin meni käytännössä koko päivä, joten pysyttelin illan kämpillä suunnittelemassa Korean osuutta.
1.7. TIISTAI: Vladivostok – 2. päivä
Svetlana kävi aamulla tuomassa laivalippuni, jonka jälkeen lähdimme kanttori-Tatjanan, kirkon emäntä Olgan ja nuoren opiskelijan Natalian kanssa kaupunkikierrokselle, jonka he olivat varta vasten minulle suunnitelleet. Vierailimme mm. Egersellin majakalla, maailman ensimmäisen naismerikapteenin patsaalla, Kotkanpesällä – Vladivostokin korkeimmalla kohdalla sekä ihkauudella hienolla yliopistocampuksella. Tuntui, että Vladivostok on kaupunki, johon Venäjällä todella halutaan satsata.
Retkemme jälkeen opetin vielä Tatjanan pyynnöstä hänelle joitakin kuoronjohdon perusasioita. Venäjällä kun kuulemma kanttorit eivät saa oikein minkäänlaista koulutusta tehtäväänsä. Suomessahan me ortodoksikanttorit siis valmistumme yliopistosta teologian maistereiksi pääaineenamme kirkkomusiikki, ja kuoronjohdon opinnot kuuluvat olennaisena osana koulutukseen.
Iltaohjelmaani kuului vielä kävelyretki kaupungin keskustaan ja takaisin, tarkoituksena postittaa nippu kortteja koti-Suomeen. Tarkoituksena oli myös lähettää pieniä tuliaisia postipakettina mutta tämä osoittautui aivan liian monimutkaiseksi ja sulkemisaika lähestyi. No, sainpahan sentään kortit postiin.
Kirkolle palattuani olin saanut iloisen uutisen Koreasta: Globe Riders moottoripyöräkerho, johon olin ottanut yhteyttä Mongolian sankareilta saamani käyntikortin kautta, vastasi, että he tulevat Donghaen satamaan minua vastaan ja haluavat toimia keulakuskeinani koko Koreassa oloajan! Tämä helpotti oloa huomattavasti, koska olin Suomen suurlähetystöstä kuullut etukäteen, että vain osalla teistä saa ajaa moottoripyörällä. Mm. moottoriteillä ei saa ajaa lainkaan!
2.7. KESKIVIIKKO: Vladivostok – lähtöpäivä
Aamulla tavarat pakattuani käväisin vielä kirkossa liturgian loppumetreillä ja hyvästelin Tatjanan ja muut uudet ystäväni. Isä Raman, kirkon vastavihitty pappi, vei minut satamaan ja halusi välttämättä kantaa tavarani terminaaliin saakka. Voi näiden ihmisten ylitsepursuavaa ystävällisyyttä!
Iloinen oli yllätys, kun satamassa odottivat Tonin lisäksi myös Mongoliassa, Oasis Guesthousessa tapaamani ranskalaisserkukset Joseph ja Theo. Sen sijaan vähemmän iloinen yllätys oli, kun näimme, miten laivassa majoitutaan: minä olin onnekkain, koska sain itselleni oikein oman verholla eristetyn vuoteen kahdeksan hengen hytissä. Miehiä sen sijaan odotti lattiamajoitus korealaiseen tapaan taiteltavilla patjoilla.
Ennen lähtöä meidät ohjattiin vielä alas pyörien luo tavaroita hakemaan ja yllätys oli aikamoinen, kun koko valtavalla autokannella ei ollut mitään muuta kuin meidän, sekä erään japanilaisen motoristin pyörät! Johtuneeko korkeista hinnoista vai järjettömästä byrokratiasta, etteivät paikalliset vie ajoneuvoja mukanaan esim. Suomi-Saksa tyyliin!
Varsin kolkko oli tämä ”Eastern Star” matkustaja-alus. Ei puhettakaan Ruotsin tai Viron laivojen ravintola- ja myymälävalikoimasta. Hullunkurinen episodi vielä koettiin, kun 62-v syntymäpäiviään viettänyt Toni halusi tarjota meille juhlaoluet ja sen kanssa otti kalleimman ruoka-annoksen, mitä listalta löytyi. ”Ruoka-annos” osoittautui valtavaksi lautaselliseksi erilaisia makeisia! Hetken kärvisteltyään Toni päätti kuitenkin pistellä lusikalla namit poskeensa, mikä herätti suunnatonta hilpeyttä pienessä seurueessamme.
Liekö matkan aiheuttamaa rasitusta vai mitä mutta aika pian vetäydyin omaan soppeeni lueskelemaan ja rentoutumaan suosikkidekkarini, ylikomisario Morsen parissa. Hytin kuumuus meinasi illan mittaan käydä sietämättömäksi mutta jossain vaiheessa päälle laitettu ilmastointi helpotti sen verran, että unikin tuli lopulta silmään. Kohta olisin Etelä-Koreassa!