Matkalle! Osa1.
MAAILMAN YMPÄRI 87: SSÄ PÄIVÄSSÄ – ÄÄRIMMÄINEN MOOTTORIPYÖRÄPYHIINVAELLUS
Maanantai 26.5.2014 oli tähänastisen elämäni yksi jännittävimmistä päivistä, olinhan lähdössä yksin ajamaan Ransun eli Honda Transalpinen, vm. 2002 kanssa koko pohjoisen pallonpuoliskon ympäri. Mottona liikkeelle lähtiessäni oli norjalaisen naparetkeilijän Aleksander Gammen tavoin ”tämä ei ole seikkailu, vaan olotila”.
Päiväkirjaa kirjoitin yhteensä 110 sivua ja Moottorituristi-lehden kautta Touring Finlandian jäsenet pääsevät nyt reissukirjan valmistumista odotellessa jakamaan kokemuksiani matkan varrelta.
Prätkähiiri Minna Jokinen
OSA 1: RIIHIMÄKI – BAIKAL
MAANANTAI 26.5. Riihimäki – Vaalimaa
Kotoa lähtiessä tunnelmat lähentelivät hysteriaa. Ihan oikeasti tärisin ja itkin, koska en voinut vähimmässäkään määrin olla varma, että tulen vielä jonain päivänä takaisin Riihimäelle. Rixun pohjoisen liittymän ABC-asemalle oli tullut suuri joukko saattajia ja viimeisten halausten jälkeen hyppäsin täyteen pakatun pyörän selkään. Matka oli alkanut! Olli saattoi aina Mäntsälään asti mutta siitä eteenpäin alkoi yksinäinen taival. Ensimmäisen yöni vietin Suomen puolella kazakstanilaissyntyisen Kira Oivon ja hänen perheensä luona. Myöhemmin Khromtaun kaupungissa Kazakstanissa olisi tarkoituksena majoittua Kiran isotädin, babushka Poljan luona. Yllättävän hyvin sain muuten unen päästä kiinni!
TIISTAI 27.5. Vaalimaa (Suomi) – Novgorod (Venäjä)
Rajanylitys Vaalimaalla sujui reippaasti- aikaa kului n. 40 minuuttia kaikkineen. N. 15 km päässä rajalta pysähdyin tankkaamaan ja tajusin, että olin unohtanut rajalla vaihtaa rahaa! Pienintäkään halua ylimääräiselle Viipurin rahanvaihtopysähdykselle minulla ei ollut, joten käännyin ympäri ja palasin rajalle vaihtamaan eurot rupliksi. Tässä vaiheessa innokkaimmat SPOT-seuraajani olivat kuulemma ajatelleet, että nyt sillä meni pupu pöksyyn!
Pietarin ohitus meni yllättävän kevyesti ja reippaasti – toki ehkä hieman hävyttömiä piennarohituksia hyväksikäyttäen! Matkalla tajusin, että olin unohtanut tehdä matkalaskun kahden kuukauden ajalta, eikä minulla ollut työkalenteria mukana! Pikainen yhteydenotto Suomeen ja ihana seurakuntamme asiakaspalvelija Milja lupasi hoitaa asian – reissubudjetin kannalta tällaisellakin on oikeasti väliä!
Novgorodiin päästyäni olin aivan umpijäässä enkä aluksi saanut kiinni Riihimäen Idäntyön järjestämiä majoittajiani. Hetken odottelu tuotti tulosta ja pian olimmekin jo vieneet Ransun turvallisesti talliin (tässä kohtaa toki kaadoin kuoppaisella tallipihalla Ransun paikaltaan ensimmäisen kerran…) ja siirryimme autolla toiselle puolelle kaupunkia yöpaikkaani. Ilta sujui pienistä kieliongelmista huolimatta mainiosti kaikkien ahtautuessa venäläiseen tapaan pieneen keittiöön iltapalalle.
KESKIVIIKKO 28.5. Novgorod – Tver
Todellisen yllätyksen koin, kun haettuamme aamulla pyörän tallista, siirryimme vanhan Novgorodin muureille, missä minua odotti PAIKALLIS-TV:N KUVAUSRYHMÄ! Ei mitään käsitystä millainen tuosta haastattelusta tuli mutta hauskaa oli kielimuurista huolimatta! Vanhaan kaupunkiin tutustumisen jälkeen yhteyshenkilöni Dima, tyttärensä Alina ja majoittajieni tytär Anastasia saattoivat minut Moskovaan menevälle tielle. Voi tätä ylitsepursuavaa avuliaisuutta!
Rankka kolmetuntinen vesisade paljasti karun totuuden – ihka uusi ajotakkini falskasi pahasti helmasta. Voi kyynel, mutta minkäs teet… M10 – tie oli paikoitellen aivan tukossa – yli 10 km:n mittaiset auto- ja rekkajonot pakottivat jälleen ohittelemaan mistä sattuu. Tämä ei kuitenkaan tuntunut ärsyttävän muita tielläliikkujia. Yksi matkan ikimuistoisimmista eläinkohtaamisista sattui tällä osuudella: sorsaperhe oli lähtenyt ylittämään tätä vilkasliikenteistä tietä mutta mitä tekee venäläinen rekkakuski: jarruttaa ja väistää. Seurauksena sorsaperhe kääntyy ympäri ja jälleen sama toistuu: vastakkaisesta suunnasta tullut rekka tekee aivan saman ja poikue pääsee turvallisesti takaisin! Uskomatonta, voisiko tällaista tapahtua Suomessa!
Tverissä pienien navigointiongelmien jälkeen löysin Pyhän Katarinan luostarin missä minua jo odotettiinkin. Sisar Angelina vei minut vierashuoneeseen, minkä jälkeen menin iltapalvelukseen. Hämmästykseni oli aikamoinen, kun huomasin, että sisaristosta koostuva kuoro käytti MIKROFONEJA! Iltapalalla luostarin johtajan, suomalaissyntyisen igumenia Julianan kanssa keskustelimme matkastani ja siihen liittyvistä riskeistä.
HELATORSTAI 29.5. Tver – Sergiev Posad
Ransu jäi aamulla parkkiin, kun lähdimme äiti Julianan autokuljettajan kyydillä läheisen Orshan luostarin praasniekka- eli temppelijuhlaan. Olihan siis helatorstai eli Kristuksen taivaaseenastumisen muistopäivä. Päivä oli ikimuistoinen juhlaliturgioineen, lounaineen ja luostarin johtajan, igumenia Eupraksian luona vietettyine kahvihetkineen. Tunnelma kuitenkin muuttui, kun muiden vieraiden lähdettyä, äiti Eupraksia kertoi suuret epäilyksensä matkaani kohtaan. Vakavien keskusteluiden seurauksena lähdin autonkuljettajan kyydissä takaisin Tveriin, pakkasin pyörän ja sen jälkeen, kun olin toisen kerran matkan aikana lipannut Ransun paikoiltaan, lähdin ajamaan autonkuljettajan perässä kohti Venäjän ortodoksisen kirkon keskusta, Sergiev Posadia. Perille päästyämme pyörän parkkeeraaminen osoittautui varsin haastavaksi. Ensimmäisellä parkkialueella vartija kieltäytyi ottamasta Ransua alueelleen turvallisuussyistä! Pakko tunnustaa, että kun vihdoin puolen yön jälkeen pääsin petiin, olin ihan ”itkupuhki”. Puhelu kotipuoleen helpotti onneksi.
PERJANTAI 30.5. Sergiev Posad – Diveevo
Lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen klo 6 aamulla menin sitten kahden luostarin johtajattaren kanssa Sergiev Posadin lavran eli luostarialueen sisäpuolelle. Osallistuimme aamupalvelukseen ja pääsin kunnioittamaan yhden Venäjän rakastetuimman Pyhän, Sergei Radonezilaisen pyhäinjäännöksiä – arkku oli auki ja pää oli peitetty liinalla. Aika sykähdyttävä kokemus! Kaikkineen vietimme alueella kuutisen tuntia, kunnes äiti Eupraksia lopulta uskoi, että olin ihan oikeasti lähdössä ajamaan maailman ympäri enkä antaisi asiassa periksi. Kirjoittipa hän jopa matkaan mukaani venäjänkielisen todistuksen siitä, että olin käynyt katumuksen sakramentillakin!
Lähtöäni Sergiev Posadista kohti Diveevoa ei tehty turhan helpoksi, kun heti alkumatkasta juna oli hajonnut tasoristeyksen kohdalle. Hetken tuijotin karttaa ja löysin mielestäni siedettävän kiertotien, joka sitten osoittautuikin ihan mukavaksi reitiksi. Tällä kertaa navikin suostui yhteistyöhön! Aleksandrovin kaupungissa oli muuten koko reissun surkeimmat tiet kaupunkialueella ja navin opastuksella, kun menin, käännösten määrä tuntui loputtomalta!
Jotain muutakin ainutkertaista tapahtui tällä osuudella: nimittäin matkan ainoa todellinen läheltä piti tilanne. N. 50 km ennen Diveevoa vanha pappa teki mopollaan U-käännöksen suoraan eteeni. Paniikkijarrutuksesta huolimatta sain pidettyä Ransun pystyssä ja setä jatkoi matkaansa ihan kuin mitään normaalista poikkeavaa ei olisi tapahtunut!
Diveevossa majoituin luostarialueella sijaitsevan uutuuttaan kiiltävän gastinitsan suojiin. Naispaikan hinta kolmen hengen huoneessa oli vain kahdeksan euroa. Paikka on avoin kaikille matkaa tekeville, joten suosittelen Diveevoa lämpimästi mahdolliseksi matkakohteeksi. Edellisen illan itkupotkufiilikset olivat muuttuneet täydellisesti ja odotin innolla seuraavaa päivää siitäkin huolimatta, että kuppikeittolinjani pisti vatsan kurnimaan 🙂
LAUANTAI 31.5. Diveevo – Penza
Aamulla liturgiaan mennessäni sain todella tuta sen, että Diveevo on erittäin suosittu pyhiinvaelluskohde venäläisten keskuudessa. Jono Kristuksen kirkastumisen kirkkoon Pyhittäjä Serafim Sarovilaisen pyhäinjäännöksille oli käsittämättömän pitkä. Siis todella satoja ja satoja metrejä, joten jouduin antamaan periksi ja toteamaan, että jonotus olisi kestänyt tuntikausia ja koska Diveevo ei nyt niin hurjan kaukana koti-Suomesta ole, voisin tulla uudemmankin kerran. Hetken aikaa kuitenkin ihmettelin liturgiassa väenpaljoutta ja kiersin silmiä hivelevän kaunista luostarialuetta. Koska en ollut saanut yöpaikkaa kuin yhdeksi yöksi, oli kuitenkin pian suunnattava Ransun luo pakkaushommiin. Tässä vaiheessa parkkipaikan vahtimestari alkoi toden teolla tehdä tuttavuutta ja kuultuaan matkani laajuudesta, hän antoi mukaani todella kauniin puisista helmistä tehdyn rukousnauhan.
Aivan välitöntä vaikutusta ei vahtimestarin esirukouksilla tainnut olla, koska n. 20 km:n päässä Diveevosta tapahtui KATASTROFI NRO 1. En tiedä mihin narikkaan olin aivoni jättänyt, kun täysin sokeasti seurasin navigaattoria ja yht´äkkiä tajuan, että edessä on portti ja takana sulkeutuu toinen samanlainen! Pyssy kädessä nuori sotilas kävelee minua kohden ja jo siinä vaiheessa pieniä epäilyksiä hiipi mieleen. Kaivoin passin taskustani mutta tämä äärimmäisen mukavaksi ja ystävälliseksi osoittautunut Mihail Andreevits niminen sotilas pudisteli päätään. Käsittämätön onnenpotku oli, että hän oli juuri se ainoa ihminen koko alueella, joka osasi englantia!
Kaiken kaikkiaan selvisin 3½ tuntia kestäneillä kuulusteluilla ja 2000 ruplan sakoilla. Kuulusteluiden aikana minulle siis selvisi, että olin luvatta saapunut Sarovin kielletylle alueelle. Tässä kohtaa metropoliitta Ambrosiuksen matkaan antamasta piispallisesta suosituskirjeestä oli hyötyä! Lippuja ja lappuja täyteltiin mutta koko ajan kaikki olivat todella asiallisia. Ja kuinkahan moni suomalainen motoristi on päässyt näkemään venäläisen sotilasalueen elämää! Kohtuu huvittavaa kyllä oli, kun hassu suomalaisnainen moottoripyöränsä kanssa ajaa poliisi- ja sotilassaattueessa takaisin Diveevoon sormenjälkien ottamista ja sakkojen maksamista varten!
Tämän ikimuistoisen kokemuksen jälkeen pääsin jatkamaan matkaa kohti Kazakstania. Meno Diveevosta Penzan kaupunkiin oli sen verran röykkyistä, että aloin todella pelkäämään Ransun puolesta. Kaupungin ohitustien varrelta löytyi siisti ja edullinen gastinitsa ja vaiherikkaan päivän kruunasi huoneen lattialla retkikeittimellä keitelty kasvispasta. Ei ehkä ihan sääntöjenmukaista touhua mutta sainpahan vihdoin vatsan täyteen!
SUNNUNTAI 1.6. Penza (Venäjä) – Uralsk (Kazakstan)
Paikallisten hieman vihamielisesti minuun ja Ransuun suhtautuneiden kulkukoirien saattelemana aloitin viimeisen etapin Kazakstanin rajalle. Hirmuinen tuuli heitteli Ransua uhkaavasti mutta kun painautui tiukasti tankkia vasten etupleksin suojaan, helpotti hieman. Volgan ylitys Saratovin kaupungin kohdalla tuntui aikamoiselta merkkipaalulta. Tänne asti ilman ”pahempia” ongelmia!
Vaan kuinkas sitten kävikään. Pienen eksyilyn ja lehmipaimenten opastuksen jälkeen saavuin raja-asemalle. Venäjän tulli meni sutjakkaasti mutta jo kaukaa näin, että Kazakstanin tullin piha oli hurjassa kunnossa. Olisi vaan pitänyt antaa suosiolla periksi ja työntää Ransu alueelle = KATASTROFI NRO 2! Aivan tulliportin edessä sitten kaaduin jälleen – kolmannen kerran matkan aikana – paikaltani ja tällä kertaa päin vieressä ollutta uutuuttaan kiiltävää maastoautoa! Paniikki pääni sisällä oli aikamoinen, koska olin ihan varma, että seuraava päätepysäkki on PUTKA! Mutta ei – rajavartijat juoksivat kilvan auttamaan Ransua pystyyn ja keräilemään hajonneita pleksin ja sivupeilin osia. Ainoa huolenaihe tuntui olevan, että minulle ei sattunut mitään! Tullimies jopa auttoi minua teippaamaan pleksin (kesti muuten koko loppumatkan!) eikä muistanut edes tarkistaa tavaroitani. Totesi vain lopuksi, että ”ehkä sinun pitäisi hankkia auto!”.
Raja-asemalta nappasin vielä Ransulle liikennevakuutuksen ja ajelin iltahämärissä superreikäistä tietä Uralskin kaupunkiin, mistä onnekseni löysin välittömästi erittäin hyvän majapaikan sisältäen vartioinnin Ransulle. Kazakstanilaispoliisitkin tuntuivat jo tässä vaiheessa olevan varsin uteliaita tämän paikallisessa mittapuussa erikoisen parivaljakon suhteen. Tuntui siltä, että TÄMÄHÄN SUJUU!
MAANANTAI 2.6. Uralsk – Khromtau
Hieno hotelli – hieno aamiainen. Tuntui, että tarjoilijat kohtelivat kuin kuninkaallista, vaikka tulin paikalle ehkä hieman reissussa rähjääntyneen näköisenä mukanani kohtuusuuri arsenaali karttoja ja kaikenlaisia muistiinpanovälineitä päiväkirjan päivittämistä varten. Kasvissyöjän unelma-aamiaisen jälkeen oli aika ryhtyä metsästämään paikallista valuuttaa. Helpommin sanottu kuin tehty! Ensimmäinen automaatti kinusi paikallista puhelinnumeroa, jota minulla ei tietenkään ollut ja seuraavat sylkäisivät kaikki korttini heti ulos. Hieman epätoivoisena palasin hotellille ja neuvoivat sieltä menemään ihan oikeaan isomman pankin konttoriin. Tein työtä käskettyä ja johan tärppäsi ja sain riittävästi tengejä viikon mittaiselle vierailulleni.
Kyllä oli hyvä, että otin heti rajalta liikennevakuutuksen. Nimittäin heti kaupungin ulkopuolella poliisit vetivät tien sivuun ja taas tarkastettiin kaikki liput ja laput ja tuntui, että nimenomaan vakuutus oli heille äärimmäisen tärkeä!
Bensa on käsittämättömän halpaa – vain 43senttiä litra! Tajusin, että olin tainnut nostaa hieman liikaa rahaa…
Lisäksi tietöitä tuntui olevan jatkuvasti. Monin paikoin siirtymät piti ajaa pienemmillä sorateillä ja yksi niistä aiheutti pahat naarmut tankkiini, kun jatkuva hiekkapöly + tankkilaukku oli hieman huono kombinaatio 🙁
Jossain keskellä ei mitään Uralskin ja Aktoben välisellä arolla vastaan tuli epätodellinen näky, joka tuttavuutta tehdessämme osoittautui belgialaiseksi Derikiksi. Hän oli polkupyörällään ajamassa yhdeksässä kuukaudessa Kiinasta Belgiaan. Ks. päivänä matkaa oli taitettava vaatimattomat 340 km, koska hänellä oli kiire uusimaan Venäjän viisumiaan. Totesin mielessäni, että jos minulla vähän viiraa päässä, niin enpähän ole ainoa!
Tuntui, että olen paikallisille jotain aivan käsittämätöntä ja kummallista: minua kuvattiin jatkuvasti, tööttäiltiin ja vilkutettiin hurjana ja sokerina pohjalla Aktobessa poliisit lähettelivät lentosuukkoja! Ja kun Aktoben jälkeen näin ensimmäiset kamelit tien poskessa, jouduin toteamaan, että kaipa minä jo oikeasti olen aika kaukana kotoa!
Perille Khromtaun kaupunkiin saavuin ennen iltayhdeksää. Babushka Polja ja miehensä Valodja olivat minua jo kovasti odotelleetkin ja kun Ransu oli saatu talliin, Polja passitti ryvettyneen matkaajan heti ensitöikseen kylpyyn. Vielä hieman iltapalaa ja näin oli ensimmäinen kokonainen ja todella ikimuistoinen ajopäivä Kazakstanissa takana!
TIISTAI 3.6. Khromtau
Reissun ensimmäinen välipäivä tuli todella tarpeeseen. Päivä kului pääasiassa lepäillessä mutta myös paikalliseen elämänmenoon tutustuessa. Kävimme mm. hankkimassa Poljalle kaksi laatikollista tipuja, joista toiset kasvatettiin kananmunatehtailijoiksi ja toiset taas poskeen pistettäviksi. Opin, että Kazakstanissa suuri osa ihmisistä etenkin maaseudulla ja pienemmissä kaupungeissa kasvattaa ruokansa edelleen itse. Poljan kasvimaa oli äärimmäisen hyvin hoidettu ja takapihan aitauksesta löytyi kanojen lisäksi myös kalkkunoita ja ankkoja.
Tutustuin myös Poljan epävirallisesti ”adoptoimaan” Nurikh – nimiseen nuoreen mieheen ja hänen poikaansa Nurkhmetikhiin. Tässä vaiheessa minulle lopullisesti selvisi, että Kazakstan jakautuu tietyllä tavalla kahteen: kazakkeihin, jotka ulkonäöllisesti muistuttivat mielestäni hyvin paljon mongolialaisia ja joista suuri osa on muslimeja, sekä venäläistä syntyperää olevaan kansanosaan, jotka pääsääntöisesti ovat ortodokseja. Kaikki tuntuivat kuitenkin elävän sulassa sovussa keskenään ja esim. Khromtaun kaupungin keskustassa tien toisella puolella oli moskeija ja toisella ortodoksinen kirkko!
KESKIVIIKKO 4.6. Khromtau – Kostanay
Hyvästeltyäni Poljan ja Valodjan lähdin ajoissa liikenteen, koska tulevat tieosuudet olivat osittain hämärän peitossa. Mongolian sankarit Olli, Jari ja Arto, jotka olivat lähteneet Suomesta viikko minua aikaisemmin, olivat viestittäneet, että suurin osa reitistä on ihan kelvollista. Loppupuoli reitistä meillä oli kuitenkin erilainen, joten halusin varata riittävästi aikaa siirtymään – olihan matkaa Kostanayhyn yli 700 km!
Ja kaikkea tuolla osuudella sattuikin! Välillä lehmät seikkailivat huoltoaseman pihalla, toisinaan taas suloiset pikku siiselit tulivat uteliaina tien laidalle tervehtimään matkaajaa. Sydämentykytyksiä koin pariinkin otteeseen, kun koko reissun ylivoimaisesti pahin tieosuus järkyttävine kivenmurikoineen oli heittää Ransun nurin kymmeniä kertoja. Kuin ihmeen kaupalla sain pidettyä pyörän pystyssä mutta kun tienlaatu vihdoin muuttui jälleen ajokelpoiseksi, oli pakko hetkeksi aikaa pysähtyä tasoittamaan hengitystä! Ensimmäisen kerran tuli ongelmia myös polttoaineen kanssa. Olin tankannut aiemmin viiden litran varakanisterini täyteen, koska tiesin edeltä käsin, että tälle osuudelle sattuisi lähes 300 km:n huoltoasematon osuus. Vaan kaadapa bensaa tankkiin ilman täyttöletkua (olin onneton unohtanut sen kotiin!), kun tuuli puhaltaa armottomasti, eikä mailla halmeilla ole havaintoa suojaisasta täyttöpaikasta! HAH! Arviolta lähes puolet bensasta lensi joko päälleni tai taivaan tuuliin mutta selvisin kuitenkin seuraavalle huoltoasemalle.
Antonovkan kohdalla olin pysähtynyt tien sivuun karttaa tutkailemaan, kun paikalle kurvasi kaksi paikallisten teinien kuljettamaa skootteria. Kyydissä olleet n. 15-vuotiaat tytöt tulivat juttelemaan uteliaina kanssani ja kun heille selvisi, että olen Suomesta ja yksin liikkeellä, oli kiljumisen määrä aikamoinen! Vielä yhteiskuva ja matka saattoi jatkua.
Kostanayn kaupunkiin päästyäni huomasin navigaattorista, että jälleen oli kelloja siirretty tunnilla eteenpäin. Aikaero Suomeen oli toki vasta kolme tuntia. En ollut ennalta varannut majapaikkaa ja ensisilmäyksellä tästä kohtuusuuressa kaupungissa ei tuntunut ainakaan ylitarjontaa olevan majoitusten suhteen. Vaan kuinkas kävikään! Liikennevaloissa seistessäni viereen ajoi pakettiauto, jonka kuljettaja huusi ikkunasta ”minulla on biker-point!”. Ei muuta kuin kaverin perässä läheisen kaupan pihalle ja hetken jutustelun jälkeen selvisi, että hän oli yksi paikallisen Steppe Riders – kerhon kuljettajista. Olin kuullut kerhosta jo aiemmin, joten uskalsin lähteä matkaan ja se todella kannatti!
Kerhotila sijaitsi aivan kaupungin toisella laidalla, ja paikalle olikin jo saapunut useita motoristeja iltaa istumaan. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, oli tullirytäkässä hajonnut peilini korjattu ja eteeni tuotu salaattiannos. Mistään en saanut maksaa ja kaikki olivat aivan superhyperystävällisiä. Kun kerholaiset vielä työnsivät Ransun yöksi sisälle pieneen kerhotilaan, niin olin kirjaimellisesti mykistynyt. Tämäkö on se ”hirmuisen vaarallinen maa”, josta minua oli etukäteen useampaan otteeseen varoiteltu!
TORSTAI 5.6. Kostanay – Shushinsk
Aamulla jatkettiin siitä, mihin illalla oli jääty: nyt kerholaiset saattoivat minut kaupungin läpi ulosmenotielle ja neuvoivat vielä reitin, jolla välttyisin kuulemma lähes mahdottomalta off-road osuudelta.
Kiertoreitti kohti Shushinskia osoittautui todella hyväkuntoiseksi. Ehkä jopa liian hyväkuntoiseksi, koska ensimmäistä kertaa matkan aikana pieni koti-ikävä pääsi yllättämään. Tähän asti ajaminen haastavilla tieosuuksilla oli vaatinut niin paljon keskittymistä, että ajatukset olivat olleet lähes täysin matkanteossa. Myös krooniset niskakipuni palasivat usean päivän tauon jälkeen. Kaularangassani on siis useampi välilevyrappeuma ja yksi pullistuma, jotka oireilevat käytännössä päivittäin.
Ennen Shuskinskia maisemat alkoivat vihdoin muuttua tasaisesta arosta – Pohjois-Kazakstanin arot toki kuuluvat Unescon maailmanperintökohteisiin Saiga- antilooppeineen kaikkineen – hieman vuoristoisemmaksi. Pikkuisen piti hieraista silmiään, kun huomasin ennen Shushinskia Koksetayn ja Astanan välisen tien varressa laskettelukeskuksen! Shushinskissa olinkin sitten ihmeissäni, koska navi ei tunnistanut lainkaan majoittajieni Jevgenin ja Tatjanan kotiosoitetta. Vaan ihan hyvä näin tälläkin kertaa, koska eräs paikallinen mies tuli huoltoasemalla kyselemään, tarvitsenko apua. Hän sitten soitti Jevgenille, joka saapui pian paikalle. Veimme Ransun muutaman kilometrin päässä sijainneeseen talliin, missä totesin Jevgenillä olevan peräti kaksin kappalein KTM Adventureja. Jevgeni on siis vannoutunut matkamotoristi ja vaimo Tatjana kulkee yleensä aina mukana reissuilla, joilla päivämatkat saattavat kasvaa varsin hurjiksikin. Yhteyden heihin olin saanut erään suomalaisen motoristin kautta. Ilta vierähti varsin myöhäiseen, kun aterioinnin jälkeen pääsin muutaman päivän tauon jälkeen ihmettelemään internetin ihmeellistä maailmaa!
PERJANTAI 6.6. Shushinsk
Ansaittujen pitkien yöunien jälkeen kirjoittelin blogia, pesin ensimmäistä kertaa nyrkkipyykkiä ja kokeilin skypettämistä. En todellakaan ole mikään mestari tämänkaltaisissa tietoteknisissä asioissa mutta sinnikäs yritteliäisyys palkittiin ja sain lopulta yhteyden kotipuoleen. On kyllä loistava keksintö, joka helpottaa huomattavasti koti-ikävää!
Illalla olin maininnut Tatjanalle, että voisin vaikka muutaman vuoden tauon jälkeen pistäytyä kampaajalla, jos hän sattuisi tuntemaan asiansa osaavan ammattilaisen. En kehdannut kuitenkaan kertoa, että todellisuudessa kampaaja-ajatus oli syntynyt ylimääräisestä valuutasta ja sen käyttämisestä… Joka tapauksessa iltapäivällä Tatjana ja Jevgeni tulivat hakemaan minut ja paikalliseen orotodoksikirkkoon tutustumisen jälkeen todella veivät minut kampaajalle! Permanentti ja tukanleikkuu pienensivät kukkaroa mahtavat 23 €, mikä on murto-osa siitä, mitä vastaavat toimenpiteet olisivat Suomessa maksaneet.
Päivän kohokohdaksi muodostui Jevgenin veljentytön Oljan opastuksella tehty upea retki läheiseen Burabayn kansallispuistoon. Upeat maisemat ja täydellistä englantia puhuneen ammattioppaan Oljan kertomukset alueesta, sen historiasta ja siihen liittyvistä legendoista olivat erittäin mielenkiintoista kuultavaa ja nähtävää. Kansallispuistossa sijaitsee muuten presidentti Nursultan Nazarbajevin kesäresidenssi, mikä todennäköisesti osaltaan selittää uuden hienon asfaltin! Lopullisesti leuka loksahti auki, kun alueelta poistuttaessa näin HYPPYRIMÄEN! Siis ihan oikean sellaisen, mistä mäkikotkat liitelevät alas. Kuulin, että Kazakstanissa on kaikkinensa ainakin neljä mäkeä ja pienen tuumailun jälkeen muistin, että totta tosiaan, olenhan minä mäkikisoissa Kazakstanin edustajia nähnyt! Jos nyt ei ihan kärkisijoilla mutta kuitenkin.
Illalla selvisi, että lauantaille suunniteltu bussiretki pääkaupunki Astanaan oli peruuntunut vähäisen osallistujamäärän vuoksi, joten päätin, että olisi aika sanoa ainakin väliaikaiset hyvästit tälle upealle maalle ja sen vielä upeammalle kansalle. Presidentti Nazarbajevin kultainen kaupunki ei alun perinkään ollut vierailulistallani (olen ”ökyilyn” suhteen hieman ennakkoluuloinen – myönnän sen), joten menetys ei aiheuttanut suurta harmitusta.
LAUANTAI 7.6. Shushinsk (Kazakstan) – Omsk (Venäjä)
Aamulla ennen Ransun hakemista kävimme etsimässä sen itselleni välttämättömän tuliaisen: Kazakstanin maatarran. Helpommin sanottu kuin tehty mutta lopulta useamman eioon jälkeen tärppäsi! Jevgeni halusi vielä lähteä saattamaan minut Kokshetayn kaupunkiin saakka – Tatjanan olin hyvästellyt jo aikaisemmin.
Ennen rajaa tuli virkavalta todella tutuksi. Papereita piti kaivella useampaan otteeseen ja kerran meinasin möhlätä oikein kunnolla, kun en tajunnut, että vaikka tietyöalue päättyi, nopeusrajoitus ei heti muuttunutkaan. Piipaa ja poliisisedät vetivät sivuun. Hyvä Minna! Problem, problem, hoki vanhempi konstaapeleista, kun olin ajanut 80 km / h 50:n alueella. Ei tarvinnut edes esittää surkeata, kun olin oikeasti aika hölmistynyt virheestäni. Ehkäpä juuri siksi setä sitten lopulta nuhteluiden jälkeen toivotti hyvää matkaa, eikä siis antanut sakkoja lainkaan!
Viimeisellä tankkauksella Kazakstanin puolella huomasin, että rytyytys ja kuoppaiset tiet olivat tehneet tehtävänsä ja pudottaneet rengaspaineet todella alas. Paineiden lisäyksen jälkeen lähes kädet täristen jatkoin matkaa. Mitä jos rengas olikin puhki! Olinhan toki Suomessa opetellut renkaan irrottamisen mutta tien poskessa keskellä ei mitään, kyseinen tehtävä olisi saattanut oikeasti olla aika haastava. Lisäksi tässä vaiheessa oli ilma alkanut viiletä ja päiväkin painui jo ehtoopuolelle.
Huoleni osoittautuivat kuitenkin turhiksi ja paineet pysyivät hyvin molemmissa renkaissa. Myös rajojen ylitys sujui todella nopeasti ja kivuttomasti tullivirkailijoiden lähinnä vain ihmetellessä, että yksinkö todella olet reissussa! Tästä huolimatta Siperian läntisimpään kaupunkiin Omskiin saapuminen venyi lähes iltakymmeneen eikä navi taaskaan löytänyt majapaikkaani. Lämpötila oli pudonnut viiteen asteeseen ja hampaat kalisivat tosissaan, joten päädyin välittömästi ottamaan puhelun majapaikkaani. Tällä kertaa soitin emännälleni Ninalle ihan ilman apuvoimia ja hämmästelin itsekin, kuinka venäjän kielen taitoni oli sen verran kehittynyt, että sain selitettyä missä olin. Tien sivussa Ransun kanssa odotellessani, seurakseni saapui paikallinen Kawasaki ZZR-600 kuski, joka hauskuutti kylmettynyttä matkaajaa Ninan ja hänen miehensä tuloon saakka. Ainakin tuli selväksi, että Suomi on kyllä hyvä lätkässä mutta Venäjä on paras!
Veimme Ransun jo totuttuun tapaan vartioidulle parkkipaikalle ja siirryimme autolla Ninan kotiin. Kuuma borsh-keitto ja jälkkäriksi tarjottu suussasulava täytekakku tulivat tarpeeseen ja väsyneenä mutta varsin tyytyväisenä olooni siirryin unten maille.
SUNNUNTAI 8.6. HELLUNTAI: Omsk – Novosibirsk
Aamun juhlaliturgiaan ei aikomuksista huolimatta ollut mitään asiaa, kun havahduin hereille vasta kymmenen aikaan. Koska edessä olisi yksi tähän asti pisimmistä päivämatkoista, pakkasin tavarat, haimme Ransun ja jälleen aivan ilman pyytämistä isäntäni saattoivat minut Novosibirskiin menevälle tielle. Ikuisesti olen kiitollinen kaikille uskomattoman avuliaille isännilleni ja emännilleni!
Siirtymä oli todellista kilometrien tappamista ja parin paikallisen motoristin kanssa käytyä jutustelua lukuun ottamatta mitään erityistä ei osuudella tapahtunut. Kylmyys piti kuitenkin matkaajan tiukasti hereillä ja valppaana.
Novosobirskin miljoonakaupunkiin saavuttuani sain jälleen tuta, mitä tarkoittaa, kun navin karttaohjelma ei toimi. Löysin opasteiden avulla mielestäni kohtuu lähelle Akademgorodokin kaupunginosaa mutta siihen se sitten jäikin. Suunnittelin jo ottavani taksin keulakuskiksi, kun huomasin risteykseen tuumaustaukoa pitämään jääneen motoristin. Ei muuta kuin taas apua pyytämään. Kaveri soitti pari puhelua ja tiiraili hetken karttaa kännykästään ja totesi, että eiköhän hän osaa sinut perille viedä. Tässä vaiheessa olin jo ainakin itse mennyt luvuista sekaisin, kuinka monesti minua olikaan autettu! Varsin kunnioitettavaa muuten, että tällä avuliaalla kuljettajalla oli normaalia lyhyemmät kädet ja siitä huolimatta kyykkypyörän ohjaaminen tuntui sujuvan todella näppärästi!
Perillä emäntäni Galinan avustuksella löysin läheisen vartioidun parkkipaikan – Galina oli siksi aikaa jäänyt heidän asuntonsa luokse vahtimaan tavaroitani, hänellä kun ei ole autoa. Vaikka ilta oli jo pitkällä, jutustelimme vielä tovin, koska Galinan englanninkielentaito oli täysin moitteeton ja olihan meillä yhteinen tuttava – entinen luokkatoverini Heidi.
MAANANTAI 9.6. Novosibirsk
Taisi olla reissu tehnyt tässä vaiheessa tehtävänsä, koska EN ENSIMMÄISTÄ KERTAA MONEEN VUOTEEN HERÄNNYT YÖN AIKANA KERTAAKAAN! Täytyy tunnustaa, että aika eufoorinen olotila tulee, kun tuntee olevansa täysin levännyt 🙂
Novosibirsk on sen verta suuri kaupunki kaikkine nähtävyyksineen, että kahden yön pysähdyksen taktiikalla, kun on liikkeellä, ei oikein tiedä mitä valitsisi. Niinpä kiitollisena otin vastaan Galinan ehdotuksen vierailla läheisessä aurinkomuseossa. Museon pitäjä Valeri on Galinan hyvä ystävä ja tämä pieni mutta erittäin mielenkiintoinen paikka ihastutti todella! Vielä kun Valeri näytti mallia, kuinka muinaista Bila- soitinta soitetaan, oli retki täydellinen. Ensimmäistä kertaa matkan aikana olin myös itse äänessä, kun Valeri, kuultuaan, että etninen musiikki on kohtuuhyvin hallussani, pyysi minua laulamaan. Eniten heitä tuntui hämmästyttävän muinainen apassilaulu, jonka aikanaan sovitin Lopen Nuorisokuoron käyttöön.
Aurinkomuseon jälkeen kävimme vielä läheisessä Pyhän Kolminaisuuden kirkossa, missä tapani mukaan sytytin tuohukset poikani Mikaelin suojeluspyhän ylienkeli Mikaelin sekä matkustajien suojelijan Pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän (= joulupukki!) ikonien eteen. Matkaan tarttui myös yksi koko reissun harvoista matkamuistoista – Jumalansynnyttäjän ”seitsemän tikaria” – ikoni.
Illalliseksi nautimme jotain suomalaisessa mittapuussa hyvin erikoista, nimittäin saniaisia! Latinankielisellä nimellä ”pteridium aquillinum”netistä löytyy kuvakin ks. kasvista, jos vaikka joku haluaa kokeilla! Varret talteen ja esikeitetään, sitten joko pakasteeksi tai marinoidaan (tapa jota venäläiset rakastavat yli kaiken!). Ruuaksi valmistettaessa voi sitten vain pyöräyttää pannulla ja tarjoilla salaatin, perunoiden tai riisin kera. NAM!
TIISTAI 10.6. Novosibirsk – Mariisk
Niinhän siinä kävi, kuin pelkäsinkin, eli en löytänyt Novosobirskin ohitustietä vaan ajauduin aamulla Akademgorodokista lähtiessäni aivan miljoonakaupungin ytimeen. Ja kyllä se kesti! Lähes kaksi tuntia oli vierähtänyt siitä, kun lähdin Galinan luota ja vasta olin kaupungin itäreunalla! Toisaalta tulipahan nähtyä tätä kaunista kaupunkia. Tässä vaiheessa myös jouduin ensimmäistä kertaa ”lääkitsemishommiin”, koska jatkuva kahvalämppäreiden täysillä pitäminen oli polttanut aikamoiset rakot käsiini. Kahvoista kiinni pitäminen oli yhtä tuskaa, mutta onneksi olin ottanut rakkolaastareita mukaan ja matka saattoi jatkua.
Pian Novosibirskin jälkeen alkoi puhelimeni piippailla tiuhaan tahtiin. Vedin tien sivuun ja hämmästyksekseni luin, että vastaani on tulossa jo aiemmin tiedossani ollut hurja pohjalaiskaksikko Juha Helin ja Juha Vainionpää paluumatkallaan Vladivostokista. Tomskin risteyksessä sitten koettiin iloinen suomalaiskohtaaminen ja vaihdettiin pikaisesti reissukuulumiset ennen kuin heidän matkansa jatkui länttä ja minun itää kohden. Meistä kuvia ottanut rekkakuski kävi muuten vielä lopuksi tuomassa minulle kukkakimpun!
Tämän jälkeen ei sitten ollutkaan riemussa kiljumista. Ajoin nimittäin vahingossa Kemerovon kaupunkialueelle AJAUTUEN JÄLLEEN KESKUSTAAN! Jo toinen suurkaupunki saman päivän aikana söi matkaajaa toden teolla, etenkin kun kello tässä vaiheessa näytti jo iltakahdeksaa. Itku tuli ja piti hetken aikaa puhallella mutta onnekseni juuri tuossa kohtaa valtavat ruuhkat hieman helpottivat ja pääsin inhimillisessä ajassa ulos kaupungista.
Novosibirskissa oli sijainnut viimeinen kotimajoitukseni ennen Vladivostokia, mikä tarkoitti, että sopivat majapaikat piti itse löytää. Tässä vaiheessa, kun oli käynyt selväksi, että vaikka minulla oli teltta mukanani, ei Venäjällä oikein ole leirintäalueita, eikä yksin matkaava nainen missään nimessä voi leiriytyä tien poskeen tai metsään.
Hieman ennen klo 22:ta löysin lukuisien kyselyiden jälkeen pienestä Mariiskin kaupungista vihdoin gastinitsan, jossa oli vartioitu parkkipaikka. Kuten jo aiemmin olen maininnut, en suosittele Venäjällä pyörän jättämistä yöksi parkkiin muuten kuin aidatulle tai vartioidulle alueelle.
KESKIVIIKKO 11.6. Mariisk – Kansk
Aika hämmästyttävää mutta reissun ensimmäinen todellinen harhaan ajo tapahtui Achinskin kaupungissa. Ajelin kaikessa rauhassa mielestäni itää kohden, kun tajusin lopulta, että hetkinen, mistäs päin tuo aurinko oikein paistaa! Olin ajamassa kohti etelää! Ei muuta kuin kohdalle sattuneelle huoltoasemalle levittelemään karttoja ja tutkailemaan navia. Paikallisten autoilijoiden neuvojen perusteella heitin sitten ukarin ja palasin kiltisti Achinskiin. Enkä edes viitsinyt kauheasti katsoa, paljonko ajoin ylimääräistä…
Vihdoin onnistuin suurkaupungin kiertämisessä! Krasnojarskin ohitustielle oli hyvät opasteet mikä tuli todella tarpeeseen. Nimittäin edellisen päivän suurkaupunkien läpiajot olivat aika lailla aiheuttaneet harmaita hiuksia.
Maisemat sen kun komistuivat mitä lähemmäs itää ajoin. Tie oli mukavan mutkaista ja melko hyväkuntoista ja kun lämpötilakin oli pikkuhiljaa hilautumassa ylöspäin, oli vuoriston keskellä mukava vain nautiskella matkan etenemisestä. Tässä kohtaa myös ylitin toisen suuren jokeni, Jenisein. Syvemmälle Siperiaan saapumisesta kertoi myös se, että tien varsilla oli runsaasti susi- ja karhuntaljojen myyjiä.
Jossain Krasnojarskin itäpuolella eteeni jäi ajamaan paikallinen Honda Blackbird, jonka kuljettaja paljastui myöhemmin Dmitri nimiseksi Zelenogorskin suljetussa kaupungissa työskenteleväksi insinööriksi. Dmitsi halusi ehdottomasti tarjota minulle lounaan ja pienestä kielimuurista huolimatta ymmärsin, että hän oli tehnyt useita reissuja Eurooppaan. Ilmeisesti paikallinen tyyli muuten reissussa on, että kilometrejä niellään oikein urakalla. Dmitri oli nimittäin 30 päivässä ajanut 18tkm. Huhhuh!
Dmitriltä saatujen ohjeiden mukaisesti ajoin Kanskin kaupunkiin saakka, missä kuuleman mukaan oli paljon sopuhintaisia majapaikkoja. Vaan enhän minä niitä löytänyt, vaikka tässä vaiheessa olin jo oppinut käyttämään navin ”kohdepisteet” toimintoakin. Kaupungin keskusaukiolla päätä pyöritellessäni viereen ajoi taas paikallinen motoristi tarjoamaan apuaan. Hän sitten saattoi minut varsin mainioksi osoittautuneeseen Gastinitsa Medvediin, mistä seuraavana aamuna pääsisin helposti takaisin päätielle.
Ai niin, päivän aikana opin muuten uuden venäjän kielen sanan: vapaasti translitteroituna se kuuluu: ”sirjoshna”! Eli suomennettuna ”tosiaanko” tai ”ihanko oikeasti / vakavissaan”. Erään huoltoaseman pitäjä nimittäin ei lakannut hokemasta tuota sanaa, kun kuuli mistä olen ja mihin olen menossa!
TORSTAI 12.6. Kansk – Tulun
Pitkälle en Kanskista päässyt, kun tapahtui KATASTROFI NRO 3! Lähes sadan km:n tuntinopeudessa go pro kamerani varsi katkesi yllättäen ja kamera varsineen lensi pääni vierestä maantielle. Äkkiä paniikissa tien sivuun ja osia etsimään. Siis todellakin osia, koska reilun puolen tunnin etsimisen jälkeen olin löytänyt kaikki osat, jokaisen erikseen yli 50 metrin pätkältä! Todellinen Hannu Hanhi tuurini jatkui, koska illalla testauksen jälkeen totesin, että LAITE TOIMII ja muistikorttikin oli ehjä!
Harmituksesta huolimatta matka eteni mukavasti ja ihastelin paikoitellen erittäin siperialaiskyliä. Sain vaikutelman, että hirsirakentaminen kautta Venäjän on kaikkialla samanlaista koristeellisine ikkunanpuitteineen. Tien pinta sen sijaan huolestutti toden teolla, koska tärinä oli jälleen aikamoista ja pelkäsin tosissaan renkaiden puolesta.
Yöpaikka löytyi Tulunin kaupungista ja pienen vääntämisen jälkeen sain pudotettua majoitushinnankin kohtuulliseksi. Tarpeeksi kun näytti surkeata naamaa ja valitteli, ettei kukkaro kestä lähtöhintaa, niin respan tytöt lopulta armahtivat ja antoivatkin sitten todella mukavan huoneen omalla suihkulla. Paikallisessa ruokakaupassa ostoksia tehdessäni kiinnitin muuten jälleen huomiota ruuan korkeaan hintaan. En voi käsittää, miten paikalliset pärjäävät.
PERJANTAI 13.6. Tulun – Kultuk
Ensimmäisen kerran reissun aikana jouduin lähtemään liikkeelle vesisateessa – aika hyvin, kun takana oli kuitenkin jo kolme viikkoa matkantekoa. Matka eteni mukavasti, eikä aikaakaan, kun edessä jo häämötti Irkutsk – hiihaa, olin Baikalilla! Kuten Krasnojarskin kohdallakin, päätin kuitenkin ohittaa kaupungin ja etsiä majapaikan jostain järven etelärannalta.
Tässä vaiheessa maisemat muuttuivat lopullisesti ja mieleen tulivat mm. Slovakian mutkaiset ja kapeat vuoristotiet. Tämä tarkoitti tietenkin myös matkavauhdin putoamista, koska vuoristo-osuuksilla jonot muodostuivat ajoittain todella pitkiksi, eikä ohittaminen tullut kysymykseen. Mutta mikä oli ajellessa, vaikka vähän hitaammin, kun näköpiirissä siinsivät ensimmäiset lumihuippuiset vuoret!
Yöksi asetuin Kultukin pikkukylään aivan Baikalin rannalle. Hämmästelin kovasti majoituspaikkojen vähäisyyttä. Luulisi, että tuo mahtava järvi antaisi enemmänkin mahdollisuuksia turisteihin vetoamiseen.
Muitakin motoristeja oli päätynyt pitämään taukoa Kultukissa, mm. Arhangelskista kotoisin ollut Sergey pienellä 200cc kiinalaisella pyörällään, sekä isä ja poika Smolenskista Triumph Tigereilla. Irkutskin jälkeen olin muuten tavannut kaksi Altaista kotoisin olevaa motoristia, joista toinen kertoi olevansa Venäjän IBA-ennätyksen haltija – 2200 km / 24h. Aiempi teoriani venäläismotoristien kilometrinälkäisyydestä vahvistui entisestään!
LAUANTAI 14.6. Kultuk – Babushkin
Edellisenä iltana olin saanut viestiä Mongolian sankareilta, että ovat jo paluumatkalla Ulaanbaatarista kohti Venäjän rajaa. Niinpä sovimme, että etsin jostain Baikalin kaakkoisrannalta päätien varresta sopivan majapaikan, missä pääsemme vaihtamaan kuulumisia.
Ennen lähtöä Kultukista teippasin kuitenkin rikkoutuneen go pron varren – varapalikoita en ollut tajunnut ottaa mukaan – jotta saisin edes hieman tallennettua vuoristossa komeita järvimaisemia. Jo edellisenä päivänä vuoristopätkillä hidastaneet tietyöt sen kuin lisääntyivät mutta toisaalta minullahan ei ollut kiire ja Babushkinin kylän kohdalla huomattuani siistinnäköisen gastinitsan tien varressa vedin sivuun siitä huolimatta, että päivämatka jäi koko reissun lyhyimmäksi, vain 170 km.
Vihdoin sain myös nettiyhteyden ja pääsin päivittämään blogiani ja skypettämään kotipuoleen. Venäjällä ei nimittäin todellakaan ole itsestään selvää, että yhteyksiä löytyy. Kun Mongolian sankarit Olli, Jari ja Arto viiden aikaan saapuivat paikalle, oli tunnelma varsin riemukas. Näin sitä vaan tavataan keskellä Siperiaa Baikalin rannalla suomalaisia motoristiveljiä!
Herrojen jutut Mongolian pohjoisen reitin ajamisesta tiettömine teineen ja lumimyrskyineen olivat sen verran hurjia, että olin erittäin tyytyväinen omiin reittivalintoihini. Olinhan siis päättänyt, että ajaisin Mongoliassa vain Ulaanbatariin ja takaisin. Näin lähinnä siksi, että olin yksin liikenteessä. Miehet kertoivat, miten olivat useamman kerran päivässä lipanneet pyöriään ja kimpassa sitten nostaneet niitä ylös. Yksin tuo ei olisi minulta onnistunut missään nimessä vaan voimat olisivat loppuneet varmasti alta aikayksikön. Harmillista, kun kunnollisia vinssisysteemejä pyörän nostamiseen ei käsittääkseni ole vielä kehitelty!
Ilta vierähtikin sitten mukavasti kuvia katsellessa ja kuulumisia vaihtaessa. Miehet kävivät myös testaamassa majatalon hulppean saunan ja kehuivat sitä kovin. Venäjällä saunoja löytyy lähes koko maasta, ja ne kulkevat joko ihan saunan nimellä tai venäläisversiona ”banja”. Kameraani tutkaillessa Olli huomasi, että yksi osa oli sittenkin vioittunut lentohässäkässä. Nimittäin akun latausliitin. Ja jotenkinhan akut oli saatava ladattua. Arvelin, että Ulaanbaatarista saattaisin moisen osan löytää tai sitten pitäisi ostaa kokonaan uusi kamera. Jarilta sain kuitenkin matkaan mukaan häneltä jääneitä ylimääräisiä varren kappaleita, joten yksi ongelma oli ratkaistu.
Ai niin. Kun kävimme gastinitsan alakerran kuppilassa syömässä, paikalle saapui nuori tyttö 250 cc kiinalaisella kyykkypyörällä. Ei siinä mitään, hieno juttu, että ensimmäistä kertaa näin naisen ajavan moottoripyörää Venäjällä, mutta kun neitokainen yritti suoriutua tästä lähes 15 cm piikkikorot jalassaan, oli minulla pokassa pitelemistä! Heh, naisellisuus pitää näköjään tässä maassa muistaa, vaikka olisi kaksipyöräisellä liikenteessä!
Prätkähiiri Minna alias Minna RTW Jokinen